Laura jäi bussista, kiiruhti kadun yli, ja kaivoi laukustaan avainläpyskän, jonka asetti lukijan päälle. Lyhyt piippaus kertoi, että nyt pääsisi sisään. Hän oli hyvällä mielellä, kesäloma alkaisi seuraavalla viikolla, ja oli varattu matka Sisiliaan tyttären kanssa. Miestä ei mukaan saanut, se menisi mökille ja kalastelisi ja onkisi siellä.

Mutta näitä ei kauaa joutanut miettiä, kun hän puki työtakin päälleen, ja kiiruhti ylös portaita. Hissiä hän ei käyttänyt koskaan.

Niin alkoi hänen päivänsä, ja näitä päiviä oli ollut monta. Ehkä liikaakin. Joskus tekisi mieli repäistä itsensä irti tästä turvallisesta tylsyydestä, ja olihan tuota tullut monenlaista kokeiltuakin, rouvainkutsuilla oli hän yrittänyt myydä kosmetiikkaa tai astioita. Jotain penninkejä niistä oli saanut, mutta pian hän oli todennut tämän tavaratalon homman olevan loppujen lopuksi varmempi tapa.

Päivä kului juuri niin kuin tavallisestikin. Ihmisiä, ostoksia, kassanauhan vaihtoa, välillä kahville, hiljaisempana hetkenä täyttämään hyllyjä, askelmerkit olivat selvät, vuosikymmenten aikana rutiinistakin kauas eteenpäin kehkeytyneet. Kun jaksoi tehdä tätä nelisenkymentä tuntia viikossa, tuli tilille säännöllisesti rahaa, jolla oli makseltu asuntolainoja, ostettu ruokaa, hoidettu arki omalta osaltaan, mies teki työtänsä saman päämäärän vuoksi  tehtaassa.

Semmoistahan se on, säännöllistä ja ennustettavaa. Tappavan tylsääkin. Kaikki pyöri jonkin tuntemattoman tai kasvottoman suunnittelemia, ennalta määrättyjä ratoja pitkin. Niin kuin olisi joku ratas jossain koneistossa – tarpeellinen, mutta tarvittaessa vaihdettavissa. Tulevat lomansa saattoi laskea jo vuosia ennen, ne pyörivät omalla rutiinillaan. Tässäkö tämä on, tuli joskus mietittyä. Mutta eipä ollut tullut lähdettyä mihinkään, ei yritettyä tosissaan muuta. Uusilla poluilla kun saattaa olla kiviäkin…

Vuoro loppui, ja Laura lähti laskeutumaan pukuhuoneelle. Loma häivähti taas miellyttävällä tavalla edessäpäin. Viikko Sisiliassa tyttären kanssa, loput kolme varmaan mökillä pikku touhuja tehden. Pukuhuoneella odotti yllättäen osastopäällikkö, ja muitakin esimiehiä. Niiden ilmeet olivat totisia, ja kukin kertoi alaiselleen, että tämä on loppu nyt. Yhtiö on haettu konkurssiin tänään, ja tulevaisuudesta ei ole tietoa.

Kotiin päästyään Laura mietti, että kuinkahan hän oli matkan tullut. Hän ei muistanut siitä mitään. Oli pitänyt käydä ruokakaupassa, mutta sekin oli unohtunut. No, pakastimesta jotain löytyisi.

Jotenkin ne aamupäiväiset mietteet rattaana olemisesta tai tapahtumattomasta ja ennustettavasta elämästä näyttäytyivät uudessa valossa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s