Korpipitäjän maisema kietoutuu jo iltapäivällä tammikuiseen hämärään. Lämpötila on pari kolme astetta plussan puolella, taivaalta tihuuttelee hiljalleen tihkua, ja sivutiet ovat oikeastaan peilijään peitossa, jota alijäähtynyt vesikalvo vielä entisestäänkin liukastaa. Puutavarakuskit laittavat suosiolla ketjut romisemaan kuormia hakiessaan. Kaiken kaikkiaan viisaimmin ihminen tällaisena päivänä tekisi, kun näillä main pysyttelisi sisällä, mitä nyt hiekoittamassa vähän kulkuteitä pihassaan kävisi.

Paras tapa kohdata tällainen ikävä iltapäivä on vahtia uunien pellit kiinni, istuksia keinutuolissa ja vaikka lukea tai kuunnella radiota, katsella televisiota. Edes kauppa-asioille kolmenkymmenen kilometrin päähän keskustaan ei ole kehdattu lähteä, mutta kulkeepa vielä yksi viimeisistä myymäläautoista, sitä odotellaan. Eihän se varmaan ajoissa tule, mutta tuleepa kuitenkin. Tuosta sen valot aikanaan tuvan ikkunoista näkyvät…

Ja kyllä, myymäläauto on liikkeellä. Kolehmainen sitä kuskaa, on vääntänyt koko päivän rattia, tehnyt kai pitkien alamäkien kohdalla ainakin mielessään ristinmerkkejä, sillä 12 metriä pitkän ja monta tonnia painavan auton kuskaaminen ei ole tällaisena päivänä niitä miellyttävämpiä hommia. Mutta hissukseen ajelemalla ja ennakoiden on selvitty. Ihan kaikista pahimmat paikat on täytynyt mennä pienellä riskillä. Aamupäivällä oli 120 asteen mutka, piti kääntyä kylätieltä pahaiselle maantielle. Tietenkin siinä oli alamäki, ja jarruun ei kärsinyt koskea. Käännös oli vasempaan, ja maantien toisella puolella syvä huntta. Sinne jos tämän ajaisi, niin kauppias silittäisi päätä luuta myöten… No, asia ratkesi niin, että hän antoi vasemman takapyörän pudota matalaan ojaan, ja niin auton keula kääntyi oikeaan suuntaan, sitten vain kovasti kaasua, ja matka sentään jatkui.

Päivä on ollut Kolehmaiselle pitkä. Aamulla kahdeksan jälkeen hän lähti kotoa, liikkeelle tällä bussin ja ruokakaupan ristisiitoksella hän porhalsi yhdeksän maissa. On myynyt maitoa voita leipää olutta limsaa olutta, koettanut saada humalaisimpia selittäjiä lähtemään, jotta pysyisi edes sinne päin  aikataulussa. Saahan sitä toivoa.

Päivä alkaa hämärtyä kolmen jälkeen, pysäkkejä on jäljellä vielä parisenkymmentä. Oluenhakijoita on tämän tästä. Nouseepa jostain ostoksille tomera naisihminen, joka kysyy, että minkäslaisia tarjouksia tänään on.

– No, semmoinen erikoistarjous on tänään, että saat tehdä ostokset tässä kotiportilla, eikä tarvitse lähteä autolla liukastelemaan kirkonkylälle.
– Jopas sanoit kummasti, mutisee asiakas, ja kerää nopsaan ostoksensa, tarjoaa maksuksi viisisataamarkkaista.
Pohjakassa menee siinä vähän ohkaiseksi, ja Kolehmainen toivoo kovasti, ettei noin isoilla rahoilla olisi moni liikkeellä.

Puolenpäivän jälkeen ollaan reitin kauimmaisessa kolkassa. Varmasti moni ihminen ei edes ymmärrä, miten joku haluaa ylipäätänsä näin kaukana kaikesta asua. Mutta kun on se elämäntyö tuossa mökissä tullut tehtyä, sitä pienillä savotta-, sekatyö-  ja maitotileillä makseltu. Metsää on säästelty, viimeiseksi reserviksi.  Jos aikataulu antaisi myöten, sitä voisi vaikka pysähtyä levikkeelle, sammuttaa moottorin, polttaa tupakan ja kuunnella, kuinka tammikuinen tuuli kuiskisi näiden seutujen kuolinkorahduksia, miettii Kolehmainen. Sieltä sumun keskeltä nousee ostoksille kumaraisia hahmoja, suonikkaat, vapisevat kädet kaivelevat kukkaroista seteleitä, ja välillä joku jää tulematta, ensin silloin tällöin, sitten joku lähipysäkeiltä sanoo, että sekin vietiin kylälle vanhainkotiin tai kappelille siunausta odottamaan…

Mutta vielä näitä on. Nuorimmat kai viisissä kymmenissä, lapsia näiden raittien varrella ei juurikaan näy. Ja miksi näkyisi, näissä korvissa lapsista kasvaisi vain väkivaltaisia juoppoja, kun ei mitään oikeita virikkeitä olisi – kenties. Vaikka eipä noissa kaupungeissakaan niin hirveän ihanaa taida olla, miettii Kolehmainen ajellessaan pysäkki pysäkiltä hiljaista korpitaivaltaan.

Alkaa olla säkkipimeää, ja jäljellä on puolenkymmentä pysäkkiä. Näillä reissuilla tapaa erikoisia syylinginkuluttajia, jotka puhelevat melkoisen pehmeitä, mutta täällä saloilla menevät ihan pois tiehensä. Eivät tee kenellekään pahaa, touhuavat pikku tuvissaan omia kummallisia askareitaan. Viimeinen pysäkki on talon pihassa, ja sieltä lyllertää tuttuun tapaan silmälasipäinen, harmaanutturapäinen emäntäihminen. Se nousee kyytiin, ei puhu , ei pukahda, kiertää kori kädessään auton, valitsee jauhoja, hiivaa, maitoa, ehkä nakkipaketin. Kolehmainen lyö mummelin tullessa kassatiskin luo ostokset kassaan, ja sanoo hinnan.

Sitten alkaa koko reissun viimeinen, tuskastuttava vaihe. On nälkä, väsyttää, tekisi mieli pois tästä pimeydestä. Mummo laskee suuresta, nahkaisesta kukkarostaan pikkukolikoita markka kerrallaan, markan kasoihin, laskee itsekseen, huulet höpäjävät äänettömästi, ja minuutti toisensa jälkeen kuluu. Välillä se vilkaisee silmälasiensa yli kassakoneen näytöstä vihreitä numeroita, jatkaa laskemistaan. Maksutoimitus kestää tässä paikassa aina viidestä kymmeneen minuuttiin. Kun se saa lopulta rahat laskettua, se kääntyy ja laskeutuu alas, kääntyy takaisin, ja Kolehmaisen lajitellessä markkoja, viisikymmen- kaksikymmen- ja kymmenpennisiä lokeroihinsa, venyttää kätensä ja ottaa kaksi askia North Statea.  Ja taas alkaa pikkurahojen lasku, mistä sillä riittääkään näitä hiluja päivästä ja viikosta toiseen…

Lopulta se laskeutuu portaat toiseen kertaan, Kolehmainen saa rahat kassaan, sammuttaa auton sisävalot ja irrottaa käsijarrun, nostaa kytkimen ja lähtee varovasti liikkeelle. Edessä on vielä pitkä lasku, jonka päällä on oikeastaan pysäytettävä auto, ja lähdettävä varovasti alaspäin. Iltaa kohden on tullut sentään aste pakkasta, ja pyörä pitää aavistuksen paremmin kuin päivällä, vesikerroksen ollessa jään päällä. Mutta taiteilla saa semminkin, kun vastaan tulee henkilöauto, joka jättää oikealle puolelleen puolitoista metriä tyhjää tietä. Kolehmainen väistää niin reunaan kuin voi, henkilöauton kuski tööttää ja vilkuttaa valojaan. Sentään kohtaaminen onnistuu. Notkon pohjan lähestyessä Kolehmainen vaihtaa suuremmalle, kiihdyttää niin paljon kuin uskaltaa, ja pääsee vastakkaisen mäen päälle – nipin napin.

Sentään kylätie loppuu, ja musta, pimeä asfalttitie tulee vastaan. Se on suolattu, ja pyörä pitää. Helpottuneena Kolehmainen ajaa viimeiset viisitoista kilometriä, poikkeaa vielä avainmittarilta hakemassa tankin täyteen. Kello on puoli seitsemän, kun hän kaartaa kaupan lastauslaiturin viereen, laittaa käsijarrun päälle.

Kauppias, joka asuu kaupparakennuksessa, tulee ja vetää roikkaa kylmälaitteita varten, kytkee ne päälle, ja tulee kiittelemään. Sanoo, että ihan hurja päivä, mutta ammattimieheltä näkyy käyvän. Kolehmainen laittaa kassan tulostamaan päivän myynnin, ja se on hyvä. Kauppias myhäilee. Sovitaan, että kauppias soittaa taas, kun apua tarvitaan.

Kolehmainen istuu vanhaan Fiat 127:nsä, käynnistää, ja ajelee parikymmentä kilometriä kotiinsa. Sentään taajaman katuvalot näyttävät mukavilta, ja vuokrakoti ottaa vastaan lämpimänä. Hän kaivaa jääkaapista kupin, jossa on makaronilaatikkoa, laittaa annoksen mikrouuniin, ja katsoo kellosta, että saunavuoroon on kolme varttia aikaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s