Julkisen terveydenhuollon kehukirjoitus

Minä olen maailmankatsomukseltani mihinkään poliittiseen liikkeeseen kuulumaton kansalaispassivisti, mutta jos minun pitäisi itseni pakosti jotenkin kategorisoida, niin se olisi punavihreässä kuplassa oleva konservatiiviänkyräkristitty.

Tarkoittaa siis sitä, että maallisissa asioissa minusta on tosi hyvä asia, että tulonsiirroilla mahdollistetaan kansalaisten tasavertaiset mahdollisuudet kouluttautua lahjojensa ja taipumustensa mukaan, sekä mahdollisimman tasavertainen mahdollisuus hyvään terveydenhoitoon ja apuun sairauksissa. Ja se vihreys on sitä, että cree-intiaanien viisaus pitäisi muistaa: ”Vasta kun viimeinen puu on kaadettu. Vasta kun viimeinen kala on pyydetty. Vasta kun viimeinenkin puro on myrkytetty. Vasta sitten te ymmärrätte, ettei rahaa voi syödä”.

Hengellisissä asioissa olen avarakatseinen konservatiivi.

Mutta tähän julkiseen terveydenhuoltoon.

Nyt olen erään prosessin taitekohdassa. Olin nähkääs niinkin kauan sitten kuin vuonna 2005 polvien puhdistusleikkauksessa. Ortopedi lausui tuolloin enteelliset sanat: ”Pärjäät näillä polvillasi 10 vuotta, sen jälkeen niihin on laitettava tekonivelet. Sinun on saatava painosi alas, koska muuten niitä niveliä ei voida laittaa.”

Ja yritys alkoi heti. Parissa kuukaudessa lähti 15 kiloa. Ja sitten tuli takaisin. Ja sitten lähti. Ja sitten tuli takaisin. Työterveys tuki (kiitos, julkinen terveydenhuolto!), laittoi kuntoutuksiin ja minä jojosin. Kirosin, kun vähemmän ihailemani kaikkien aikojen surkein pääministeri, joka siirtyi hallintansa jälkeen taustavaikuttajaksi,  sanoi jossain, ettei itse aiheutettuja sairauksia tulisi hoitaa yhteisillä varoilla. Voisihan ihminen sensijaan, että sihauttaa kaljatölkin auki, lähteä vaikka lenkille. Jumalauta että on kyyninen mulkero, eikä totisesti ainut! Anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta näin vaan on. En varmana äänestä hänen puoluettaan ikänä enkä missään! Tokaisu oli niin törkimysmäisen loukkaava, että se satuttaa vieläkin. Että ei ole tuollaisella oppineella miehellä minkäänlaisia käytöstapoja!

En ihan täysin allekirjoita tuota oikeistopopulistista mantraa. Paremminkin voisin virtsata sanojan kengille, jos hollille sattuisi.  Paljon riippuu itsestä, myönnetään, mutta asia ei ole ihan noin yksioikoinen.  Mutta ei siinä tässä sen enempää.

Vuosia kului, ja minä jojosin. Yhtenä kesänä pyöräilin 2500 kilometriä, olin vuorotteluvapaalla, ja jokaisen päivän ohjelmaan kuului 50-70 km lenkki. Paino laski ja nousi ja laski ja nousi. Läheinen ihminen sanoi, ettei sinuun auta kuin lihavuusleikkaus. Se oli pahasti sanottu, kirosin ja sanoin suomeksi ”håll käft”.

Kaksi vuotta sitten kävin ortopedin konsultaatiossa polvikipujen vuoksi. Vaa’alla käynnin jälkeen tuli tuomio: paino sataan kiloon, sitten laitetaan tekonivel. Kahdessa vuodessa piti saada 30 kiloa pois. Ei muuta kuin kaupasta uusi 24-vaihteinen pyörä, ja vielä pitemmät matkat. Kesäkuulla polvi sanoi stop.

Jäljelle jäi hiihto ja vesiliikunta.

Ja se lusikka, joka siinä näkyvissä oli, piti ottaa kauniiseen käteen. Niinpä soitin työterveyteen (kiitos, julkinen terveydenhuolto!) ja pyysin päästä lääkärin puheille. Pääsin parin viikon kuluttua (kun ei ollut kiire, totta kai akuutit hoidetaan ensiksi), ja pyysin lähetettä laihdutusleikkaukseen. Sain sen, ja vuoden 2015 lopulla kävin ensimmäisissä verikokeissa.

Ruljanssi kesti toista vuotta. Ensimmäinen painotavoite jäi saavuttamatta, toisella onnistuin. Sitten odottelin vatsalaukun tähystystä, kävin siellä, ja silloin päätettiin leikkauksen toteutustapa. Minulle tehtäisiin gastric sleeve, eli vatsalaukun kavennusleikkaus.

Viime marraskuulla tuli sitten leikkausajasta tieto, joka oli tämän viikon tiistaina. Pienensin annoksia, laihduin.
Tammikuun lopulla kävin sairaanhoitajan vastaanotolla, ja sain ohjeet erittäin niukkaenergiseen dieettiin. Aloitin sen 30.1. tänä vuonna.

Olin erittäin niukkaenergisellä dieetillä (= Nutrilett-laihdutusvalmisteet) neljä viikkoa, ja painoa hävisi 10 kiloa.

Ja nyt tuli jännä paikka. Juuri aloitettuani dieetin oli Turun sanomissa uutinen, että sairaala on joutunut perumaan helmikuun kaikki kiireettömät leikkaukset. Uutinen tuli silmiini myöhään illalla, ja seuraavana yönä ei uni tullut silmään!
Tunsin vilpittömästi sanottuna jotain vihan sekaista tunnetta päättäjiä kohtaan. Syksyllä -16 oli tullut tämän sotehärdellin myötä voimaan erityisvastuualue, että tällaiset isommat operaatiot keskitetään siten, että on miljoona kansalaista siinä erikoissairaalan piirissä. Samaan aikaan Varsinais-Suomessa on samaisen härdellin vuoksi ajettu alas leikkaukset Loimaalla, Uudessakaupungissa ja monessa muussakin paikassa. Ja sekä erityisvaativat ja tavalliset leikkaukset keskittyvät yliopistosairaalaan vanhaan pääkaupunkiin. Potilaita on toipumassa osastojen käytävillä, kun vuodepaikkoja ei ole. Kiireelliset hoidetaan tietenkin, mikä on ihan oikein.

Siinä kohdassa unelmoin, että olisipa edessäni rivi ministerien kenkiä, niin virtsaisin välittömästi niiden päälle.

Aamulla soitin jonohoitajalle, joka sanoi, ettei minun leikkauspäivältäni ole toistaiseksi peruttu mitään, painotti sanaa toistaiseksi. Kysyin, että onko mahdollista, että se peruuntuu, ja hoitaja sanoi että kyllä on. Niitä on peruttu jopa edeltävänä päivänä.

Ei auttanut kuin mummo-vainaan paha sisu: minähän katson tämän! Sanoin jonohoitajalle, että minulla olisi sananen tähän, mutta ymmärrän, ettei se ole sairaalasta kiinni. Isompien herrojen siinä pitää kupsahtaa… Niin minä sitten olin koko kuluvan vuoden helmikuun epätietoisuudessa, söin niitä laihdutusvalmisteita ja laihduin, ja pelkäsin peruutusta. Siitä se jojoaminen taas alkaisi.

Mutta kuluneen viikon tiistaiaamuna olin kuin olinkin yliopistollisen keskussairaalan vatsakirurgiaosastolla, kahden hengen huoneessa ylipaikalla. Joitakin potilaita oli käytävälläkin. Ja minut nukutettiin ja leikattiin, ja heräteltiin heräämössä takaisin todellisuuteen, vietiin osastolle, lääkittiin ja hoidettiin.

Keskiviikkona olin jo jalkeilla, tietenkin hyvän lääkityksen ansiosta. Sain keskiviikkoiltana jo oikein ruokaakin, ja varovasti olen siitä lähtien sitä maistellut.

Eilen pääsin kotiin. En ihan täysikuntoisena, se miehille tyypillinen ongelma pikkuisen päällä, mutta kotiin laittoivat. Tuntuu se tästä elämälle kääntyvän.

Ja minä ylistän tässä julkista terveydenhuoltoa.
Kaikissa säästöpaineissa tekivät minulle lihavuusleikkauksen, josta tunnun selviävän elämälle. Henkilökunta sairaalassa työskenteli korkeapaineessa, mutta hyvin. Hoitajat ehtivät joskus ehkä minuutin juttutuokiolle, muuten juoksivat täpötäydellä osastolla koko ajan kuin heikkopäiset. Lääkkeet tuolle, toimenpide tuolle, tehtävät piti katsoa kännykkäsovelluksesta, kun potilasta kohden aikaa oli enintään minuutti. Lääkärikierrokset olivat myös turhasta lörpöttelystä vapaita, homma oli selvästikin aikataulutettua. Leikkaava lääkäri viivähti ennen leikkausta ehkä kolme minuuttia, seuraavana päivänä poikkesi, ja eilen ehdittiin hätäisesti kättä paiskata. Mutta hyvin hän työnsä teki.

Koko tuo edellämainittu olisi ollut yksinkertainen hoitaa, jos olisi ollut tuollainen kymmenentuhatta euroa löysää rahaa. Ei olisi ollut jonottamista eikä jännäämistä, peruuntuuko. Yhtä pian ne olisivat sieltäkin pois laittaneet, sillä toipuva asiakas alkaa olla sielläkin enemmän sellainen hotellivieras.

Olisi siitä varmaan saanut Kelalta jotain takaisin, mutta minä en sitä hyväksy. Se, että Kela korvaa yksityislääkäreillä ja -sairaaloissa käyntiä on niin väärin kuin olla voi. Oikein on se, että jos on varaa käyttää ohituskaistaa, niin maksaa sen lystin sitten kokonaan itse.

Tämä kirjoitus on vähän poleeminen, ja syystä.

Julkisen terveydenhuollon myllerryksessä on nyt pelissä voimat, jotka on isästä Perkeleestä.

Minun mukaani. Voinhan olla väärässäkin?

Advertisement