Mitäs siitä nyt tulee, neljä ja viisi vuotta. Niistä kesistä, kun olin vuorotteluvapaalla. Ne sitten tekivät hyvää, pakko sanoa. Joku tutkimustieto väittää, että vuorotteluvapaan vaikutus valuu tyhjiin nopeasti, ja voihan se niin joskus ollakin. Jos joutuu palaamaan vaikka ankeaan työyhteisöön, niin se vaikutushan loppuu siihen, kun työpaikan oven aukaisee uudelleen.  Silloinhan vuorotteluvapaa olisi pitänyt käyttää uuden työpaikan etsimiseen, ja varmaan moni on käyttänytkin, joskus tuloksetta.

Minulla syyt oli erilaiset vuorotteluvapaalle hakeutumisessa. Sain töissä kylkiäisiksi homman, joka vei kaiken energiani, itse soitto- ja laulupuoli jäi lapsipuolen asemaan. Kun vapautus siitä koitti, päätin vielä vetää henkeä kunnolla, ja se kannatti. Meillä töissä on siis olotila ollut aina ihan hyvä, ainakin minulla. Mukavat ihmiset on olleet ympärillä, eikä normaaleja pikku tussahduksia lukuun ottamatta ole ollut mitään. Yhtään kertaa ei ole tuntunut siltä, että kun sinne pitää mennä.

Minä päätin katsella kaksi kesää, mitenkä tämä maa pyörii. Ihan hyvin se pyöri. Olohuoneen nurkkaan hommasin oikein digiurun, että jos vaikka opettelisi uudestaan soittamaan. Se kun näetsen on sillä tavalla, että jos sen homman päästää kesannolle, niin on hitoikseen kova työ saada se kuntoon uudestaan. Vähän sama kuin jos joku urheilija jättäisi harjoittelun kokonaan pois – eipä suju suoritus sanokaamme kahden vuoden harjoittelemattomuuden jälkeen sinne päinkään.

No niin. Ne kaksi vuorotteluvapaakesää siintävät jotenkin kauniina mielessäni nyt, kun olen taas kesän vilttiketjussa. Tai en oikeastaan vilttiketjussakaan, vaan kokonaan kentältä pois.

Tämmöistäköhän se on sitten eläkkeellä, tunnun miettivän.

Puukkojunkkarin jäljiltä on vielä sukunsa vaivoja ja vaimalluksia, joskin kovimmat kivut lienevät jo kärsityt. Ajokieltoakin tuosta operaatiosta napsahti kuusi viikkoa, ja siitä on puolet kärvistelty. Ajokielto ei minua suuresti haittaa, sillä olen eläissäni saanut ajella vissiinkin yli puolitoista miljoonaa kilometriä, ja viihdyn mainiosti ihan tässä kotimaisemassa. Kyynärsauvojen kanssa menee kilometri pari päivässä apostolinkyytiä. Muuten aika kuluu musiikkia tutkiessa, itselle vaikeaa teosta sormiin ja jalkoihin ottaessa. Ja kuin soitto tympii, otan käteen kirjan.

Luku-urakan alla on ollut Norjan Kalle Päätalon elikkäs Karl Ove Knausgårdin kuuluisa kuusiosainen sarja, jolla on epäilyttävä nimi. Nyt kuudennessa osassa olen tulossa siihen kaikista kuuluisimpaan kohtaan, jossa kirjailija alkaa pohtia kansallissosialismia. Vielä en osaa tuosta tuomiota antaa, kirjailija on tähän asti vikuutellut kuvittelevansa sitä, miten tuo aate olisi rauhanomaisesti vallannut Euroopan. Kyllä on pakko sanoa, että kulmakarvat alkoi nousta, utopiaa taitaa kaveri siinä miettiä. Vaan mitäs, luetaan pois pikku hiljaa, ja sanon sitten, miten asia on.

Paljastuskirjallisuutenahan tuota pidetään, vähän samalla lailla kuin Kalle Päätaloakin. Knausgård vain vie asian pitemmälle, pohtii kirjan sivuilla oikeusjuttuja ja kirjoittamisensa oikeutusta, kun setä-Gunnar annattaa raskaammanpuoleisesti.

Olen tuota kirjasarjaa tavaillut hitaasti, varmaan parin vuoden aikana. Surulla on tunnustettava, että entinen himolukija on nykyään nopeasti väsyvä, ei ahmita enää viittäsataa sivua vuorokaudessa kuten ennen. Hyvä jos viisikymmentä sivua pääsee, ja siinä on jo nokko.

Tätä aikaa tuntuu riittävän. Tämänhetkisten tietojen mukaan puiden lehdet ovat vähintäänkin keltaiset, osa ehkä jo maahan varissut, ennenkuin seuraavan kerran sonnostaudun tummaan pukuun ja astelen Herran huoneeseen virkaa toimittamaan. Semmoinen ero on niihin vuorotteluvapaakesiin, että monia asioita täytyy katsella sivusta. Ei voi puuttaa kättänsä porkkanapenkin harventamiseen tai muuhun hyödylliseen, vaan on oltava työnjohtajana. Se on minulle äärimmäisen vaikeaa, kun olen enimmäkseen tottunut siihen, että askareista selvitään itse.

Sattui eilen iltasella silmiin myytävänä oleva kiinteimistö, josta ollaan joskus ihan haaveiltu. Vaan nyt on se tilanne, että remontteeraukset taitavat olla enimmiltään tehdyt, miten mahtaa tuo alaraajan vierasesine suhtautua polvillaan könyämiseen, kiipeilyyn tai raskaiden esineiden liikutteluun. Lisäksi minulla on vielä tuo velantekovamma, eli minulla on enemmän kuin korkea kynnys ottaa velkaa enempää kuin kuukausipalkan verran. Riskinottohalu on sellainen, että sitä ei ole, määrätyn historiallisen painolastin vuoksi.

Tällä tavoin kulkee työkyvyttömän kylälukkarin ajatus sateisena  maanantaiaamuna. Työkyky onneksi palautuu, ainakin urkupenkille tiedän vielä kykeneväni. Sitä odotellessa täytyy koettaa nauttia kesästä.

Ai niin, yhtä asiaa tässä oikein odotan. Nimittäin sitä, että Jaakko paiskaa kylmän kiven järveen tai mereenkin. Silloin nimittäin päättyy valkotakkisten langettama uintikielto. Se on haitannut paljon enemmän kuin ajokielto.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s