Käytiin kuoron kanssa laulamassa yksi tilaisuus. Paikka oli Frans Hannulan (1855-1914) aikaansaaman hengellisen herätyksen myötä rakennettu rukoushuone. Sitä ylläpitää yhdistys, jonka edustaja jo keväällä otti yhteyttä, pyysi minua kanttoroitsemaan ja tuomaan mukaan jonkin musiikkiryhmän. Otin kirkkokuoroni, joka on leikkausteni vuoksi päässyt überhelpolla viime ajat.

Tapahtuma oli kesäillan hartaus. Sen verran vaikutti helteinen sää, ja loman läheisyys, etten jaksanut ottaa huomioon pukeutumisetikettiä. Menin paikalle moposkootterilla, repussa nuotti-ja virsikirjat, pukeutuneena shortseihin ja t-paitaan. Toivottavasti kukaan ei pahoittunut, eikä kukaan paikalla olleista ei ainakaan julkituonut närkästystään.

Olisi ollut kahvit tilaisuuden jälkeen, vaan selvittelin itseni ulos aika äkkiä. Moposkootterille en kerjennyt, kun tuli pihalle arvostamani henkilö, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan ihan siitä syystä, etten ole häntä hetkeen nähnyt. Paikalle tuli sisältä kahvimukeineen muitakin, jotka kehottivat käymään ottamassa, vaan enhän minä nyt viitsinyt.  Pitkäaikainen työtoverini hoiteli puhujan hommia, ja hänhän taas on sellainen, että hän viihtyy vaikka kuinka kauan noissa ”jälkiseuroissa”, jonka termin ainakin herännäisyyttä tuntevat tietävät.

Mutta minä en jaksanut jäädä suuta pieksämään. Teki mieli kotiin. Juteltuani hetken todella arvostamani henkilön kanssa, menin ja käynnistin moposkootterin ja suunnistin kohti kotia. Matkalla kävin hakemassa yhden geokätkön, johon touhuun on tytärpuoleni saanut äitinsä ja minut lopultakin houkuteltua.

Minä kaipaan jo lomalle. Huomenna on siirtovapaa tiistailta. Lauantaina menen soittamaan elokuvamusiikkia häihin, ja sunnuntaina teen ne kaksi kirkonmenoa ja yhdet kirkkokahvit.

Tarvitsen lomaa ihmisistä, vaikka ne toisaalta ihania ovatkin. Tahdon olla vain yksi joukosta, joka Savonlinnan oopperajuhlilla jonottaa väliaikatrahteeraukseen, eikä tunne muita kuin Ars Musican yrittäjän, jonka näkemiseen ei koskaan ennätä kyllästyä.

Kunpa olisi sen verran tyyntä, että kehtaisi paattinsa suunnata hiljaisille ulkoluodoille. Saisi tästä sinänsä mukavasta sosiaalisuudesta hetken levätä, olla kohtaamatta ihmisiä heidän tilanteissaan. Lukea vaikka sen Knausgårdin lopultakin loppuun, olenhan lukenut Karamazovin veljeksetkin heti kolmannella yrittämällä. Volter Kilven Alastalon salissa on vielä haastelistalla, ja aion sen jonakin aikana vielä lukea, vaikka tiedän sen olevan haanpääläisittäin sanottuna ”pitkäjäykkistä” tarinaa.

Nyt on lähdettävä kastelemaan puutarhaa. Kolme, neljä työtehtävää jäljellä ennen lomaa, ennen vapahdusta, ennen lepoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s