Eilen oli leppoisa työpäivä. Kävin aamusta rippileirillä, ja muuan lippalakkipää sanoi oppitunnin loppupuolella pastorin kysyessä, että onko jollakin jotain kysyttävää: ”Eiköhän se ollu tässä”. Samainen herranterttu oli pitänyt omaa ohjelmaansa koko tunnin ajan, puhunut ns. asiansa vierustoverilleen suureen ääneen, kaikella tavalla osoittanut, ettei tämä touhu häntä kyllä kiinnosta pätkääkään. Oli samanlaisia tyttöjä ja poikia jokunen muukin.

Vinoilin niille, että tämähän on ihan kai teidän omaan tahtoonne perustuvaa, että täällä olette, kukaan ei teitä tänne pakota, kun olin havaitsevinani sellaista, että maistui puulta. Tuskaahan se lapselle tietysti on, muistan itsekin reilun neljänkymmenen vuoden takaa, kuinka tympäisi. Pastori oli kyllä laatinut niin hyvän ohjelman, että jos sellaista olisi meidän aikana ollut, olisi varmaan viihdytty paremmin.

Itselle on ikä tuonut sellaista, etten välitä nenäkkäiden lippalakkipäiden kanssa juurikaan olla tekemisissä. Pari kertaa ovat erehtyneet jättämään minut pitämään tuntia yksin, ja siinä on käynyt säännönmukaisesti niin, että vartin, korkeintaan 20 minuutin jälkeen olen sanonut, että tämä oli nyt tässä, menkää pois, en halua nähdä teitä.

Tyhmäähän tällainen toiminta minulta on, mutta silti en osaa muuten toimia. Jos vuorovaikutusta ei synny, ja homma menee pelleilyksi, niin en kyllä viitsi kuriakaan alkaa pitää. Ei minulla ole minkäänlaista kosketusta nuoren elämään, en tiedä, missä somepalveluissa ne pyörivät, enkä välitäkään tietää. Kunhan eivät nurkalle tule, niin ihan sama.

Sanottakoon, että ainoat kerrat, kun olen miettinyt ammatin vaihtoa, ovat sattuneet juurikin rippikoulunpidossa. Siinä on tuntunut siltä, että minusta ei tähän hommaan ole, ja että jos vaikka kenkiä myymään pääsisi, käytettyjäkin, niin voisi vaikka lähteä. Toistaiseksi työn mukavat puolet ovat painaneet vaakakupissa enemmän.

***

No niin. Kotiuduin aamupäivän kärsimyksestä puolilta päivin, ja aikaa seuraavaan oli lähelle puoli kellonkiertoa. Takapihan terassilla oli yli kolmekymmentä astetta, vaikka kiinanlaikkuköynnökset ja humalat varjostivatkin. Mitä siinä muuta osaa kuin lähteä uimaan.

Ei kun autolla jokunen kilometri, muuntoaseman pihaan, ja siinä lähellä on mökitön ja kallioinen ranta, jossa on hieno hiekkapohja, jota ainoastaan kalanviljelyn myötä riesaksi tullut rihmalevä vähän rumentaa. Mutta sen vesi on vain noin 16- asteista, ja kylläpä kelpasi siinä itseänsä viilentää, ja lukea välillä Karl Ove Knausgårdin Taistelun kuudetta osaa, joka jäi parisen vuotta sitten kesken.

Sieltä aikanaan palailtiin, ja metsän reunan yllä oli pahaenteisen näköinen pilvi: savua. Toden totta, tuossa merenlahden takana oli alkanut oikein paha metsäpalo, joka levisi rutikuivassa maastossa kuin tappurassa. Iltaan mennessä oli kuulemma jo 80 hehtaaria, eli sadan jalkapallokentän verran, metsää tulessa. Helikopterit näkyivät hakevan sammutusvettä merestä, niiden roottoreiden jyrinä täytti seudun. Toivottavasti saavat sen haltuun.

Vielä on tänäänkin leppoisa kesäpäivä. Ei ole sadetta tulossa, vaikka sitä tuon maastopalon vuoksi toivoisikin. Vaikka semmoinen hirmuraekuuro, joka tainnuttaisi liekit ainakin pinnalta, sitä itse maastoa saavat kyllä vahtia varmaan pitkälle ensi viikkoon.

***
Sittenpä kävin soittamassa yhden iltakirkon tuossa lähellä, ja pidin kuorolleni harjoitukset tänäistä esiintymistä varten.

Joudun tapaamaan ne nenäkkäät lippalakkipäät vielä sunnuntaina, jolloin niillä on varmaan ainakin osalla puku päällä. Tai en minä niitä tapaa, kipuan kirkon parvelle, soittelen urkuja, laulelen, ja tulen vielä tähän kotikylälle, kipuan urkuparvelle, soittelen ja laulelen, ja käyn kirkkokahvilla, ja sitten…

Niin, ensi sunnuntain viimeisten kirkkokahvien jälkeen ripustan puvun huolella henkariin, ehkä vien pesulaan siistittäväksi jossain vaiheessa. Ja tuumaan, että tässä on semmoinen poika, joka ei töitä kaipaa ainakaan neljään viikkoon.

On tulossa kesäloma.

2 kommenttia artikkeliin ”Torstain tajunnanvirtaa

  1. äej

    ’Itselle on ikä tuonut sellaista, etten välitä nenäkkäiden lippalakkipäiden kanssa juurikaan olla tekemisissä.’
    Äidit ja isät pääsevät vähällä: kotona vain yksi kaksi vastarannan kiiskeä. Sinulla koko parvi edessäsi, takanasi ja ties missä!

    Iän myötä rauhankaipuu sen kuin lisääntyy ja onneksi monen kohdalta toteutuu; viimeistään eläkkeellä voi rauhaansa vaikuttaa aikalailla.

    Tykkää

    1. …ja onhan se toisaalta tuo lippalakkipäiden ja vastahakoisten neitosten kanssa tuskailu lapsettomuushoitoa vailla vertaa!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s