Kekkonen oli maamme presidenttinä, kun synnyin. Kun hän luopui tehtävästään, olin kaksikymmentävuotias. Hän oli välillä kovaotteinen kuulemma, ja käytti härskisti valtaa ja suosi omiaan, paimoi alas muita. Oli kuulemma rähmällään Neuvostoliiton edessäkin. Kun hän kuoli ja kuopattiin, olivat hänen sortamansa visusti hiljaa vielä jonkin aikaa, sitten he alkoivat purkaa traumaansa.

Oli asia semmoinenkin, kuin Paasikiven-Kekkosen linja, ja puhuttiin ulkopoliittisesta liturgiasta, mikä seikka minua kirkon työntekijänä häiritsee. Liturgiaahan verrataan tässä valheen päälle rakennettuun tyhjään sanahelinään, jos olen ajatuksen oikein johtanut. Epäilemättä moni ajattelee liturgiasta sekä lähimpään suurvaltaan ylläpidetyistä ystävällisistä suhteista sillä tavoin, mutta niin vain maassamme pidettiin vaaleja, oli erilaisia maailmankatsomuksia edustavia puolueita mukana, ja niitä näkemyksiä sitten normaalissa hallitus-opposition – väännössä yhteen soviteltiin.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynnithän ovat kanssa monen hampaissa. En mitenkään muuten sitä puolusta enkä osaa siitä läpeensä yhteiskunnallisesti ja poliittisesti zombiena paljoa sanoakaan. Mutta sen tiedän, että tuo sittemmin maamme lämpimäksi ystäväksi, ainakin tiedotusvälineiden tarkoittamassa liturgisessa mielessä, osoittautunut suurvalta vaati näitä sotasyyllisiä luovutettavaksi Neuvostoliittoon rangaistavaksi. Eivät antaneet Paasikivi ja kaiketi Kekkonen, tai ketä niitä silloin oli, siinä asiassa jälkeen. Sillain olivat rähmällään, että sanoivat ettei meidän maassa ole tapana luovuttaa omia kansalaisia omassa maassa tehdyistä rikoksista.

Nyt kuulen jo hirveän älämölön, joka alkaa sanoilla ”niin mutta”. Rauhaa, rauhaa. Saa olla sitä mieltä. On aina tässä maassa saanut. Ei ole ollut kiellettyä kuin olla kommunisti itsenäisyytemme alkupuolelta tuonne sotien loppuun asti, sen jälkeen oli kiellettyä olla suojeluskuntalainen tai akateemis-karjalaseuralainen ja mitä näitä isänmaallisia voimia nyt oikein oli. Vaan vankilaan tai leireille ei sentään isänmaallisia voimia kyörätty niin suurin joukoin kuin vastapuolen väkeä itsenäisyyden alun kieltämättä kaikin puolin onnettomissa ja turhissa tapahtumissa.

Nykyään kuvataan 1970- lukua kaikin puolin onnettomana ja ylipolitisoituneena aikana. Minä olin 1.1.1970 8- vuotias. Kasvoin siis tuolla ylipolitisoituneella ja kaikin puolin onnettomalla vuosikymmenellä. Silloin taidettiin rakennella terveyskeskusjärjestelmää, peruskoulua ja kaikille yhtäläistä mahdollisuutta opiskella sen mukaan kuin päätä ja intoa riitti. Olihan se tietysti ihan hirveää, että vaikka juopon sekatyömiehen tytär saattoi lukea vaikka lakimieheksi tai maisteriksi tai mökinpoika diploma-insinööriksi.

Minä kasvoin siis lapsesta nuorukaiseksi tuona aikana. En ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen silloin, enkä ole nytkään. Meidän lähellä asui jopa kaksi kommunistia. Millaisia ihmispetoja olivat he? Töissä kävivät, asuntolainaansa lyhentelivät, torppiaan varojen mukaan remontoivat, uudistivat ja laajensivatkin.  Nuorukaiset menivät koulun jälkeen joko töihin, tai jos lukupäätä oli, opiskelemaan kouluihin, perustivat aikanaan perheen, rakentelivat omakotitalon tai ostivat asunto-osakkeen alkane isiensä ja äitiensä tavoin niitä pikku hiljaa makselemaan pois.

Muuten, 1970- luvun lopulla peruskoulussa meille tuli yhtenä vuotena kai niitä ns. pirkkaloituja oppikirjoja, historiassa. Sehän oli kamala lasten saastutusta, vaan eipä tainnut monikaan meistä kommunistiksi kääntyä. Uskontoa opetettiin koulussa tunnustuksellisesti, eikä sukupolvemme taida olla erityisen kristillistä.

1970-luvulla kesät olivat aluksi mukavia, kun sai olla vapaasti useimmat päivät. Käydä kavereiden kanssa puuhaamassa sitä, mitä kakarat puuhaavat. Kotona piti yhtenä päivänä viikossa leikata nurmikko, se oli minulle langennut homma. Muuten käytiin uimassa, tietenkin ilman valvontaa. Puissa kiipeiltiin ja pyörällä ajettiin ilman kypärää ihan autoliikenteen seassa. Jos joskus tuli naarmuja tai vaikka luunmurtumia, niin ne vaivat hoidettiin, mutta ei käynnistetty poliisitutkintaa syyllisen selvittämiseksi. Pahanteosta saattoi saada jopa ruumiillista kuritusta, mutta en nyt muista sen aiheuttaneen suurempia traumoja, enemmänkin taisi harkintaa lisätä…

1970-luvun päätyttyä olin jo nuorukainen, ja menin kesäkuussa 1980 armeijaan. Yritin etsiä paikkaani maailmassa, ja se alkoikin Kekkosen lopetettua hallitsemasta ja pysähtymästä muuttua eri vauhtia. Mutta kyllä mina sen paikan löysin, meni vain 1980- ja 1990- luku siinä etsinnässä, mutta löytyipä sentään.

En nyt sitten tätä, mitä kirjoitin, tarjoa millään muotoa ainoana oikeana totuutena. Minä vain koin tuon ajan tuolla tavoin, enkä löydä tuosta ajasta juuri mitään suurempaa vikaa. Ei tavallisella maalaisnuorukaisella, joka viis veisasi politiikasta ja yhdistyksistä, ollut tuossa ajassa mitään outoa. Töihin silloin pääsi vielä heikompikin aines, myöhempi maailma toi sen ilmiön, että piti vielä olla hyväkin jossakin. Ei se siihenkään aikaan toisaalta kai kiellettyä ollut.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s