Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa…

Yllä mainittu sanomus tai hoku lienee tuttu maalla kasvaneille henkilöille, jotka ovat noin 60-vuotiaita tai vähän allekin. Sillä kun me olimme kakaroita, oli tavan omakotitalon pihalla puutarha, jossa kasvatettiin osa jokavuotisesta ravinnosta.

Isä tuota hoki, kun hoputti teiniä kitkemään, haraamaan tai korjaamaan satoa. Että se sitten jurppi teinin sydäntä.

Se kun on tuo ainakin poikalapsen kohdalla tilanne pääsääntöisesti se, että aluksi isä tietää kaiken, sitten isä ei tiedä mitään, ja joskus myöhemmin sitä joutuu, olipa miten kapinallinen tahansa, myöntämään, että kyllä se äijä jotain tiesi.

Tänä iltana poimin residenssimme vieressä sijaitsevasta kasvihuoneesta kesän ensimmäisen kurkun. Leikkasin sen suupaloiksi, ja että se oli hyvää! Varmaa on, että pisaraakaan minkään valtakunnan torjunta-ainetta ei kulkeutunut meidän syöjien elimistöön siitä.

Mitään erityistä ahkeruutta ei toki ole tarvittu. Tuossa toukokuulla istutin taimet, tällä kertaa ostetut. Joskus olen siemenestäkin kasvattanut, mutta tänä vuonna ainoastaan Golden Sunrise-tomaatit, sellaiset keltaiset, ovat itse kasvatettuja. Oli hiihtoreissua sun muuta kiireellistä siihen aikaan, kun olisi siemenet kylvää pitänyt.

Tahdon tässä vain sanoa, että muutaman neliömetrin laajuinen kasvihuone, jonka taloyhtiömme on suosiollisesti antanut laittaa paritalon seinustalle, pitää meidät pari kolme kuukautta kurkuissa ja tomaateissa. Päivittäinen työaika on muutamia minuutteja. Kastella pitää muistaa, joskus antaa vähän jotain ravinnetta, ja loppukesästä korjata sato pois. Niin, ja runkotomaattien kohdalla pitää muistaa napsia kastellessaan varkaat pois, siis sellaiset oksanhaaroista kasvavat ”uudet rungot”, jotka tuottavat kyllä suuren kasvin, mutta vähentävät satoa.

Isän puutarhanhoito oli laajempaa. Oli aarin verran perunaa, toinen juurikasveja, joita edesmennyt äitini rakkaudella hoiti. Oli ne perunat paljon parempia kuin koulussa saadut, väkilannoitteilla kasvatetut. Samoin oli porkkanat ja punajuuret hyviä, niitä mielikseen söi, ja vielä aikuisenakin kiitollisena käydessään mukaan otti, kun tarjottiin.

Nyt, kun on ollut keski-iässä jo sen verran aikaa, mitä teinin varttuminen vauvasta vie, sitä on ruvennut jo monta vuotta sitten itsekin kasvattamaan syötävää tuon joutomaanurmikon tilalla. Ei siitä kai nykyään mitään taloudellista hyötyä ole, mutta se ilo on, että esim. perunat voi jossain vaiheessa keittää muutaman minuutin nostamisen jälkeen, ja maku on totisesti muuta kuin marketin kylmähuoneissa viikkokauden esillepanoa odottaneissa.

Että ei se isän raivostuttava hoku niin kaukana todesta ollut, kuin teininä ajatteli.

Ruvettiin taasen runolle

Meillä, siis minulla ja puolisollani, on erinomainen ystävä, joka kutsuu meidät joka kesä juuri tänä heinäkuun kuudentena runoiltaan. Ystävä tarjoaa erinomaista mansikkakakkua, jonka hän tänään oli erityisellä pieteetillä tehnyt. Niin hyvää oli se, että minä lihavuusleikattukin otin sitä lisää.

Puoliso otti tarkasteluun tieten suosikkinsa Leif Färdingin erinomaisen teoksen Kasvojesi valossa, ystävä luki Heli Laaksosta ja Uuno Kailasta.

Minä valitsin mukaan Saarikosken kootut sekä Yrjö Jylhän Kiirastulen.

Siinä luimme toisillemme runoja, nautimme herkullista mansikkakakkua, joimme kahvia.

Hyvä on Saarikoski, sitä aina jaksaa lukea ja siihen perehtyä. Jylhän sotatraumarunous pistää minut aina hiljaiseksi. Asevelvollisuusajalta jäi sellainen kuva, että tavan upseeri on meidän ihmisten yläpuolella, vaan Jylhän runot tuovat esiin upseerishenkilön, hänen aikanaan -miehen inhimillisen ulottuvuuden. Luin tänäisessä tilaisuudessa Kiirastulesta runot Niin vaikea ja Kotiin.  Kiirastuli lienee monen kodin kirjahyllyssä, tai ainakin kirjastossa saatavissa.

On se tuo runous. En ole mikään runouden erityisasiantuntija, mutta ihmisen tuntemuksista tähän ikään jotain tiedän. Olivat käsittääkseni sekä Saarikoski että Jylhä ihmisiä, jotka syvästi tunsivat ihmisenä olemisen tuskan.  Jotenkin niin ymmärrän Jylhää, miksi hän päätyi siihen mihin päätyi.

Jäi Saarikoskelta mieleen tämä:

Matkustajakodissa on yhdessä ikkunassa valot
                                          ja huoneessa liikuskelee joku.
Talojen ääriviivat sulautuvat sumuun.
82-vuotias insinööri Åsberg sanoo minulle,
                         että olisi vielä paljon työtä.
              ja nyt sitten näkö rupeaa tekemään kiusaa. Hän
                                           tutkii tähtiä
                                  ja tekee säähavaintoja.

Jotenkin niin ymmärrän Saarikoskea, 35 vuotta runoilijan poismenon jälkeen.

Mainittakoon vielä, että olen runouden kanssa tekemisissä ammatikseni. Kanttorihan laulaa työkseen virsiä, eli hengellisiä runoja. Silti en kovin paljoa runoja lue, kadehdin sitä vanhempaa kolleegaani, joka sävelsi runoja, todeten perään, että osa runoista soi jo luettuna niin hyvin, ettei niihin nuotteja tohdi kirjoittaakaan.

Tämmöisin miettein tänään. Hyvää kesän iltaa sinulle, ystäväni.

Kesän ensimmäinen mustikkakukko

Poliitikkojen toilailuja ei nykyisellään viitsi suuremmin edes kommentoida. Mielenkiintoisempaa ainakin itselle on oman elämän pikku tapahtumat.

Juuri nyt uunissa on kesän ensimmäinen mustikkakukko. Sehän tehdään niin, että 200 grammmaa margariinia sulatellaan pehmeäksi, sekoitellaan joukkoon desi sokeria, nelisen desiä ruisjauhoja ja teelusikallinen leivinjauhetta.

Taikina sotketaan hyvin sekaisin. Otetaaan kaksi kolmasosaa, ja painellaan se paistoastian reunoille (meillä oli halkaisijaltaan n. 30 cm kuppi, johon 2/3 taikinasta paineltiin ikäänkuin reunoiksi.) ja pohjalle kuoreksi. Kumotaan siihen litran verran mustikoita. Meillä oli pakastemustikoita, niiden joukkoon kumotaan noin 3/4 dl sokeria ja ruokalusikka perunajauhoja..

Otetaan sitten se jäljelle jäänyt ruistaikina, ja leivoskellaan siitä kansi tuon komeuden päälle. Laitetaan uuniin 175 asteeseen noin tunniksi.

Sitten nautitaan vaniljajäätelön kera, kuhan on kypsynyt. Lihavuusleikattu äijä nauttii tieten kohtuullisesti, vaan nauttii kuitenkin. Rasva ja sokeri ovat vähän hankalia, mutta järkeähän saa käyttää. Mustikka on toki superfoodia, joka vähäisessä määrin neutraloi rasvan ja sokerin läsnäolon.

Onneksi kohdallani lihavuusleikkaus ei tyystin lopettanut näitä kesänautintoja, mutta tokikin rajoitti niitä.

Mutta te, jotka olette normipainoisia tai muuten ravitsemusketjussa: nauttikaa ja taasen nauttikaa! Älkää kuitenkaan hoitako itsellenne 50 kilon ylipainoa, kuten minä tein tyhmyyksissäni.

 

Sillä on mustikkakukkokin siunaavaa ja hyvää ravintoa osallisille! Hyvää heinäkuun alkua kaikille!