Kun on ollut monena elämänsä varrella, kuten esimerkiksi mina olen, sitä osaa arvostaa vaikka tätä kesälomaa, jota parhaillaan vietän.

Onhan se ihan huiman upeaa, että sitä voi palkan edestä olla kuten tahtoo jokusen viikon vuodessa.  Minä arvostan tätä, sillä tiedän, ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys, vaan se on monien vääntöjen jälkeen sovittu jossakin. Muistan hyvin aikoinaan yrittäjänä ollessa, että lomaa pidettiin, jos oli siihen varaa tai edes rahaa.  Muistan myös 1990- luvun työttömyysvuodet, jolloin ne työpätkät sai vain kesiin. Kyllä aidosti kadehdin silloin niitä työkavereita, joilla oli vakipaikka, ja jotka pitivät kesällä viisi viikkoa lomaa. Se oli silloin kaukainen haave.

Minun kesälomani koitti tänä vuonna heinäkuun loppupuolella. Siivosin viimeisenä työsunnuntaina kotisoittimen penkin nuottikirjoista, laitoin ne kaappiin, ja vedin muutoin kaiket ajat ylhäällä olevan koskettimiston suojakannen alas. Kohta kahteen viikkoon en ole sormiani koskettimistolle laskenut. Tosin eilen, ollessani puolisoni kanssa pitkällä uinnilla, rupesin miettimään musiikkia, koraalialkusoittoa Voglerin Hoosiannaan.

Tänä kesänä, välivuoden jälkeen, oli ohjelmassa myös Savonlinna, jossa ilo ompi aina. Viime vuona oli välivuosi suuren leikkaukseni vuoksi (kiitos pohjoismaiselle yhteiskunnalle tässäkin) , mutta tänä vuonna päästiin. Ei sentään Aino Ackten puistotielle, kuten aikaisemmin, mutta keskikaupungille ns perhemajoitukseen. Meillä oli kaksi yötä huoneisto kerrostalossa Savonlinnan keskustassa.

Savonlinnasta on mainittava muutama asia. Pihlajavedessä oli veden lämpötila siinä kahdenkymmenen asteen paikkeilla. Siinäpä oli erinomaisen virkistävää käydä uimassa! Ei sinilevää. Sitten on Savonlinnan Tori, ja siellä erinomainen ravitsemusliike Kalastajan koju. Sen muikut ovat taivaallisen ihanat! Sanoi kuulemma entinen Italian moukkapääministeri Berlusconi, että Suomessa ne pienet kalat olivat kuvottavia, vaan minun ja meidän mielestämme olivat hyviä, kuten on paikallisruoka ihan kaikkialla maailmasssa, missä ollaan käyty. Uskoisin nimittäin pitäväni myös italialaisesta paikallisruuasta, vaikken ole käynytkään. Mutta Madeiralla, Kreikassa, Intiassa, Thaimaassa, Suomessa, Ruotsissa, Norjassa tai Kroatiassa olemme aina tykänneet paikallisruuasta. Moninaisuus kun on rikkaus eikä uhka, kuten Berlusconin tapaisille aidosti sivistymättömille moukille. Savonlinnassa muikkujen lisäksi ovat tietysti lörtsyt ja supikkaat, joista erityisesti supikkaat tulee mainita erinomaisen maukkaina ja suositeltavina. Myös lihapiirakat ovat omaa kokoluokkaansa, vaan gastric sleeve-leikkauksen kokeneena ne jouduin jättämään väliin, kun ei sovi niin ei sovi.

No sitten on tietysti se Olavinlinna ja sen oopperat. Olavinlinna on sinänsä hieno muisto alueen keskiajan elämästä, mutta tuskaksi käy välillä se jonottaminen, josta tulee mieleen kertomukset Neuvostoliitosta. Etta ihan normikävely ei onnistu kuin jonottamalla, jos haluat jotain virvoketta, niin jonotat. Minä en tuollaista siedä edes marketeissa, vaan valitsen asioimisaikani aina siten, että pääsee sen kun menee. Mutta Olavinlinnassa se on siedettävä.

Niinpä valitsimmekin teokset huolella. Ne olivat Tshaikovskyn Patarouva ja Verdin Otello. Tshaikovskyssa minua on viehättäntyt orkesterin värikylläisyys, Verdissä puolestaan melodiat. Aivan Tshaikovskyn veroinen orkestroija etenkään vaskien osalta ei Verdi mielestäni ollut, mutta erinomaisen nautinnolliset olivat nuo kaksi iltaa, jotka Olavinlinnassa vietimme.

Mutta oli matkallamme Etelä-Savon hienoon järvikaupunkiin muutakin hyvää. Vierailimme mm. Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa, uimme Rautavedessä, sekä myös Päijänteessä että eräässä keskisuomalaisessa pikkujärvessä, jonka rantamilla veljelläni on suurenmoinen savusauna, jossa aikanaan muuten vaimoanikin kosin.

Kyllä. Isänmaamme Suomi on suurenmoinen. On tuhansia järviä, tuhansia uimarantoja. On jäätelökioskeja, elintarvikemyymälöitä ja ravitsemusliikkeitä, jotka kestävät vertailun minkä tahansa maailmankolkan vastaavien kanssa.

Maassamme on lisäksi, kuten hyvn monessa muussakin mailman maassa, kansallispuistoja. Tällä kesälomamatkalla, josta nyt imperfektissä puhun, sattui matkan varrelle Keski-Suomen ja Pirkanmaan välimaastossa oleva Isojärven kansallispuisto.  Etta oli hieno kokemus se! Käveltiin hellepäivänä toista peninkulmaa, uitiin parissakin eri vesistössä, kerättiin mustikoita, jotka kotiin päästyä säilöttiin pakastimeen.

Tänä kesänä jäänee pohjoisin isänmaamme kolkka käymättä, mutta sinne toki mieleni palaa lähes lakkaamatta. Vaan vietimmehän siellä talvella kaksi aurinkoista ja ihanaa viikkoa suksien päällä, enkä kyllin voi pohjoisinta maakuntaamme ylistää! Sinne on mieleni, sinne palannemme aina kun mahdollisuus on.

Kyllä on tämä isänmaa hieno. On monta erilaista maakuntaa omine erikoisherkkuineen ja erityispiirteineen. Itselle lähimpiä ovat tietysti nykykoti Vakka-Suomi sekä alkuperämaakunta Keski-Suomi, vaan ovatpa Savo, Karjala, Pohjanmaa, Kainuu, Satakunta ja eritoten Lappi hienoja paikkoja.

Jos joskus terveehkönä eläkkeelle pääsen, tahdon matkailla kaikissa isänmaan maakunnissa!

3 kommenttia artikkeliin ”Kesälomalla

  1. äej

    olitko semmosessa näytöksessä missä kesken esityksen yleisö nousi seisomaan suursuosiota osoittaen, ja tenorin piti kesken kaiken laulaa sama uudelleen?
    Semmoisesta Hesari kertoi.

    Tykkää

    1. Eipä ollut Patarouvassa eikä Otellossa sellaista ainakaan niinä kertoina, kun paikalla oltiin. Hienoja olivat toki.
      Epäilen, että on sattunut Turandotin hittiaaria ”Nessun dorma”n aikana se. Jäänyt Erkkolaisen tarkempi luku vähän hunningolle, vaikka tilaaja olenkin.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s