Se oli lauantaipäivä, nyt on sunnuntai.

Työskentelin rakennustöissä kesäpoikana. Mikähän oli minulle noihin aikoihin tärkeää? Silloin 40 vuotta sitten? Taisin olla 16- vuotias. Luulen, että näihin aikoihin sisareni meni naimisiin, ja hän muutoin on samassa liitossa yhä vieläkin.

Soitin sähköurkuja nimettömässä keskisuomalaisessa pikkupoikien yhtyeessä. Aika usein omin päin soitin Van der Graaf Generator- yhtyeen kappaletta House wiht no Door, josta kovin pidin tuolloin. Yhtyeessämme taisimme soittaa vanhaa tanssimusiikkia niissä tilaisuuksissa, joihin osaamattomien pikkupoikien yhtye saatettiin palkata.

Olin menossa lukion toiselle luokalle. Lukio oli Jyväskylän Lyseon lukio, vuonna 1858 perustettu ensimmäinen suomenkielinen yläalkeiskoulu. Hengasin kavereitten kanssa, kuunneltiin vaikka Magazine- yhtyeen levyjä tai Stranglersia. Suomessa olivat Se, Eppu Normaali, Ratsia ja vaikka Royals, joka oli hajoava seuraavana keväänä.

Ei minulla ollut pienintäkään aavistusta tulevaisuudestani. Äidille sanoin, että voisin kokeilla yrittäjyyttä, ja kokeilinhan minä, kymmentä vuotta myöhemmin tiesin sen olleen karkea virhe. Niin, suunnittelin myyväni maalämpöratkaisuja, mutta rännikauppias minusta tuli. Äiti (k. 2010) sanoi, että kanttori minusta pitäisi tulla. Hän joutui odottamaan tuosta hetkestä 23 vuotta sitä hetkeä, että keskimmäisestä pojastaan tosiaan kanttori tuli., ihan oikeasti. Valesellaisen hän näki jo aiemminkin, ollessaan vielä verrattain hyvässä kunnossa.

Elokuussa 1978 elettiin vielä maailmassa, jossa kuka tahansa suomalainen nuorimies löysi paikkansa maailmassa ongelmitta. Että minulla, heikompaan ainekseen kuuluvalla riskejä kaihtavalla, on ikävä noita aikoja.

Mutta niitä aikoja ei enää ole, turha niitä on haikailla. Niinpä olen tässä 56- vuotiaana aivan onnenkantamoisen perusteella virassa ja vuosilomalla. Ikään kuin nauttimassa sellaista,jota ei oikeasti enää ole olemassakaan.  Mietin sitä hetkeä, kun nykytodellisuus livenä minut saavuttaa, mitä sitten teen?

Eläkeiässä en vielä siinä kohdassa ole. Siihen kun on vielä kymmenisen vuotta. Tämän päivän maailmassa 10 vuotta on sellainen aika, ettei siihen osaa ottaa minkäänlaita kantaa. Varmaan monen mielestä on oikein, että viranhaltijoiden helppo eläköityminen huolettomiin päiviin loppuu, emmehän ole hyödyttäneet markkinoita mitenkään.

Semmoista on meidän sukupolvemme elämä toisaalta. Nimittäin me 1960- luvun alkupuolella syntyneet olemme eläneet oikeastaan koko ikämme läpi muutosten ja uudistusten jatkuvan ajan.  Onnellinen sinä, joka synnyit 1950- luvulla, ja etenkin sen alkupuolella. Vielä kerkesit nauttimaan eläkkeestä, vielä antaa Keva sinulla turvatut vanhuudenpäivät.

Me, jotka maksettiin niitä maksuja reilut puoli vuosikymmentä ihan toisten hyväksi, jäänemme pelkiksi maksajiksi. Minä en nimittäin luota enää yhtään mihinkään, vähiten eläkejärjestelmään. Olisi pitänyt aloittaa säästäminen jotain 15 vuotta aikaisemmin, sillä kapitalismi pitänee huolen siitä, että tässä tehdään hommia niin kauan kuin tuppi heiluu. Niin se toki oli ennenkin, mutta oli sentään pari sukupolvea tuossa välissä, jotka eläkejärjestelmän ansiosta saivat viettää mukaviakin vanhuuden päiviä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s