Koko viikko on mennyt musiikin parissa. Parisen vuotta sitten tiimiimme tuli soittaja, joka tekee aina sellaista jälkeä, ettei siinä ole parsimista.  Niin on sitten meikäläisen suuri rutiinikin vaihtunut huolelliseksi ja perusteelliseksi valmistautumiseksi.

Päivät ovat täyttyneet harjoittelusta, olen yrittänyt saada Bachin kuulostamaan kunnolliselta, islantilaisen Bara Grimsdottirin kolmiosainen urkuteos ”Englar a sveimi” eli liitelevät enkelit päätyi sunnuntain messun musiikiksi. Erityisesti kolmas osa ”Engladans” eli enkelten tanssi on teettänyt töitä minulla, joka olen muusikkona sangen keskinkertainen ja erittäin paljon harjoittelua tarvitseva etenkin sävelletyn musiikin esittämisessä.  Olen tuon teoksen kokonaan esittänyt joskus 35 kiloa sitten, siis 2-3 vuotta sitten jossain kesäisessä urkuvartissa, vaan oli se niin pahasti ruosteessa, että niiden rapsimiseen on mennyt yksi viikkokausi.

Perjantai-ilta. Päivätöissä raatava puoliso lopetteli iltapäivällä, kun minä tulin seurakuntakodilta pianon äärestä harjoittelemasta huomista iskelmälaulantaa. Että viikonloppu puolisolle tulossa, itsellä huomenna työt vasta iltapäivällä, mitä siis tehdään? Luontoonko, kenties johonkin rantasaunaan, joka näin syksyllä olisi erinomaisen loistavaa virkistystä?

Ei kun konserttiin. Niin. Muusikko sekä puolisonsa rentoutuvatkin musiikin avulla. Kyseessä ei ole kylläkään Patajärven pelimannien tai Selkoskylän Sekakuoron  konsertti, vaan Turun Filharmonisen Orkesterin eli TFO:n konsertti, ohjelmassa slaavilaista romantiikkaa eli Michail Glinkan, Antonin Dvorakin ja Pjotr Tshaikovskyn musiikkia. Älkööt kukaan luulko, että ylenkatsoisin Patajärven Pelimanneja tai Selkoskylän Sekakuoroa, arvostan kaikkia, jotka rohkenevat musiikkia esittää.

Vaan jonkinlaisena ammattimuusikkona olen vain hirveän niipollinen siitä, mitä lähden kuuntelemaan etenkään kesken työasioiden. Sen pitää olla parasta vertaistensa joukossa, semmoista, että tällainen ammatikseen mussiikkihommissa touhuava keskinkertaisuus ei ole arvioimassa, soittaako tuo tai tämä nyt riittävän hyvin, vaan paremminkin että monttu auki ihastelee immeisiä, jotka ovat pyhittäneet koko elämänsä tämän taiteenlajin tekemiselle.

Niinpä kävi matkamme iltapäivästä entiseen pääkaupunkiin. Kun on maalaisista kyse, niin tieten kaupunkireissuun ympättiin muitakin asioita. Käytiin puutarhaliikkeestä talvikanervia ja syyssipuleita, ja sitten piti tietysti Prismassa poiketa, niinkuin maalaiset kai enimmäkseen tekevät.

Sitten vain auto siihen Aninkaisenmäen tienoille parkkiin, ja konserttitalolle. Heti pisti silmään, että liekö Turun Sanomat kehunut eilisiltaista konserttia, joka tänään uusittiin, koskapa oli paikalla väkeä runsaasti.  Minä siitä tietysti ilahduin, koskapa tämä korkeakulttuurimusiikki maksetaan pääosin verovaroista. Siis sillä tavalla ilahduin, että oli konserttitalo jotakuinkin täynnä maksaneita katselijoita ja kuuntelijoita.  Selvää on, ettei kaikkia kustannuksia pääsylippu- ja buffettituloilla katettu, mutta vastine verorahoille oli ainakin tällä kertaa hyvä.

Tein sivusilmällä havaintoja konserttiyleisöstä. Oli osa vanhaa kulturelliporukkaa, tottunutta. Ilahduttavan paljon myös niitä ihan tavallisia arvatenkin Radio Novan tai vastaavan kuuntelijoita, joka oli lähtenyt vähän rimpsalle ensin konserttiin ja sitten johonkin muualle. Oikeaa toimintaa, saakeli soikoon! Sillä tämä ”jalompikin” musiikki kuuluu toki ihan kaikille, eikä siitä nauttiminen edellytä mitään erityistä sivistyksen tasoa tai yhteiskunnallista asemaa. Minun laillani oli melkoisen paljon farkkuihin ja villapuseroon pukeutuneita, osa säädyllisesti puvuissa.

Ainut asia, joka haittasi, oli se, että kohtalaisen moni nainen ja mies oli ajatellut, että tällaiseen kulttuuritapahtumaan pitää laittaa parfyymeja. Nämä parfyymit ovat ihmiskunnan ainakin rauhanaikaisista miltei saatanallis-perkeleellisimpiä keksintöjä. Minulla ahdistaa henkeä vieläkin, ja puoliso valitteli silmien kutinaa, ja särjen silmiä ne hetki sitten muistuttivatkin. Mikähän helvetin juttu sekin on, että ihmisten pitää laittaa näitä keinotekoisia hajusteita? Eihän nykyään kukaan haise enää edes navetalle. Sehän ei ole edes paha haju. Ja minkä takia noita lähinnä infernaalisia lemuja laitetaan ihmiskunnan jaloimman hengen eli musiikin ylimpiin tilaisuuksiin, Joku kauhun tasapainoko?  Emme olleet edes ainoita asiasta kärsineitä, sillä pianissimokohdissa kuului sieltä ja täältä pärskintää. Voisiko niihin konsertteihin tulla pääsääntöisesti ilman hajusteita?

Muistaakseni Jyväskylä Sinfonia järjesti siihen aikaan, kun siellä päin asuin, joskus hajusteettomia iltoja. Minusta maailma on edennyt siitä ajasta sen verran, että sinfoniaorkesterit voisivat järjestää kerran kaudessa hajusteiltoja, jolloin saisi halulliset lotrata itsensä myskin tai muun hajuisiksi vapaasti, muulloin riittäisi ihan suihkussa käynti ja hajuton antiperspirantti.

No, mitä siellä Aninkaisenmäen konserttitalossa sitten musiikin puolesta tapahtui? Oli tämä Julian Rachlin mainio kapellimestari, joka eläytyi musiikkiin kiitettävästi. Oli Jian Wang erittäin kelpo sellisti, jonka konserttotulkinta läpäisi minun vaativuusseulani vaivatta.

Turun konserttitalo ei ole kaksinen akustinen ympäristö, vaan viidennelle riville tuli sello selkeänä. Puhuvat, että pitäisi saada Turkuun kunnon konserttitalo, ja minä mitä jyrkimmin suon ajatukselle siunaukseni. Jospa olisi vaikka Musiikkitalon erotteleva akustiikka tai jotain sinne päin, niin riemuitsisin.  Veroja maksan aina mielelläni, milloin saamassa ovat kulttuuri, hoiva-ala ja koulutus, sen sijaan etenkin ksskustan ja Kokoomuksen saamat puoluetuet harmittavat, mutta eipähän niille kaiketi mitään voi.

Kyllä kuulkaa ihmiset klassisen musiikin konsertit ovat käymisen arvoisia. Ihan vaikka kokisi, ettei sellaista hienoa oikein ymmärrä. En minäkään ymmärrä, miten joka kevät luonto puhkeaa vihreäksi ja kukkivaksi, mutta kyllä minä silti yhä enemmän iän karttuessa jokaisesta saamastani uudesta keväästä nautin.

Eikä silloinkaan ole kiellettyä tykätä sen kotoisen radiokanavan iskelmämusiikista. Huomenna minäkin alan muuten iskelmälaulajaksi. Laulan Veikko Samulin ja Juha Vainion tekemän laulun, kun asianosaiset niin haluavat. Se ei ole mikään huono laulu edes. Juuri tänään siihen lauluun perehdyin, kuten olen jokusen kerran aiemminkin tehnyt. Joskus on ollut soittaja, tällä kertaa saan itse laulaa, itse itseäni säestäen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s