Niinhän siinä kävi, että maanantain reuhtominen ruutupaitahihasillaan kostautui oikein komeasti. Vaikka pikkupullon Negritaa kävin hakemassa puutarhatyökoneita paulauttaessani, ja sen hissukseen kuuman veden ja hunajan kera nilistelin tyhjäksi. Lämmin kyllä tuli, ja semmoinen mukavan leppoisa olotila, mutta jo tiistaiaamuna oli selvä, että varsinaista apua ei ollut – niinkuin toki harvemmin on muutenkaan. Tosin mainittavampaa haittaakaan ei ollut, ei tarvinnut kenenkään karkuun juosta eikä lasten leivättä jäädä…

Tiistain sinnittelin jalkeilla, vaan eilisen keskiviikon rojuin sängyn pohjalla pään humistessa kuumeesta. Soitto esimiehelle, jotta en ole työkunnossa. Aikaisemmin en flunssan takia kotiin jäänyt, mutta kun laittoivat sen varaosan – joka toimii hyvin – sanoivat, että flunssan kanssa ei sitten parane leikkiä, se on parasta uskoa ihan tällä puheella. Niinpä tässä on mennyt kolme päivää tupaukkona, huomenna ei onneksi ole kuin yksi kokous iltasella, kaipa sen sitten jotenkin kuppelehtii.

Vaan on se tuo kuumetauti semmoinen, että ”teke nimpal flaatiks”, kuten täällä päin sanotaan. Olen tavaillut Eero Marttisen ihailijaelämänkertaa Veikko Huovisesta sen, minkä tauti on valveilla antanut olla. Ihan mielenkiintoisen kuvan, entisten kaltaisen, piirtää Marttinen yhdestä aikamme parhaista kotimaisista kirjailijoista. Monipuolinen oli, omanlaisensa. Ei oikein muotteihin istunut.

Noh. Tässä hissutellaan kohti viikonloppua, toivon tointuvani töihin, sillä lauantaiksi lupaamaani laulua en oikein kolleegojen riesaksi kehtaisi heittää. On sisällöltään vähän niin ja näin – iskelmä siis on – jopa teologisessa mielessä. Kun olen sen henkisen matkan tullut tehneeksi, että kirkasotsaisuus on vaihtunut siihen vakaumukseen, etten minä ala ohjeistamaan ihmisiä, millä laululla sitä tuon menetyksen kohdattua sopii lohduttautua…
Kaiken lisäksi on vielä niin, että nämä ihmiset, jotka toiveita esittävät, ovat niitä, jotka maksavat meidän virkamiesparasiittien palkat. Ihan äkkiä ei minun oikeustajullani sanota tuossa kohdassa kaksikirjaimista kieltävää verbiä.

Minulla on toki musiikkimakuni, ja se on sangen laaja. Teknoryskytys, rähisevä ja pimeyden voimia manaava metalliryske tai kotimainen työasemaiskelmä ei tähän laajaan aitaukseen sovi. Mutta toisaalta on hyvä mennä joskus pois mukavuusalueeltaan, ehkä huojentaa tällä tavoin edes hitusen verran kanssakulkijan murheista mieltä.

Sängynpohjaraporttini päättyy tähän.

4 kommenttia artikkeliin ”Ukko reporankana

  1. No just, ei pitäis rehkiä. Toivottavasti tauti tokenee, äläkä nyt liian nopeaan mene sinne töihin, ettei tule mitään inhoja jälkitauteja.
    Paranemisia!

    Tykkää

    1. Olinhan tuota jo viikonloppuna, joskin vähän nuhaisen tai yskäisen käreä on ääni. Vaan tuli iskelmä laulettua, ja pyhänä vielä sadonkorjuujuhla kirkonmenojen lisäksi istuttua.

      Pikku hiljaa. Päreetkin on olleet vähän ”lentsuaiheisia”…

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s