Kun Lauantaiseuran pamfletti Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi joskus ammoisina aikoina, se oli raikas tuulahdus silloiseen ylikorrektiin poliittiseen keskusteluun. Jos joku tänä päivänä sen ensi kertaa lukisi, ei lukija löytäisi siitä mitään ihmeellistä, ehkä ihmettelisi lempeän ymmärtäväistä suhtautumista poliitikkoihin.

Lauantaiseuran ilmeinen pääideologi Aarno Laitinen sai lisänimen ”Loka”. Mutta varsinaisesta loanheitoista oltiin kaukana, enemmänkin taisi olla Tamminiemen pesänjakajat aika kiltti kirja. Minäkin sen parikymppisenä nuorukaisena ostin, kun siitä kohuttiin. Olihan se lennokkaasti kirjoitettu, kuten poliittisilta toimittajilta voi odottaakin.

Mutta mitä on kohu? Yleensä tyhjää hyminää, kuin veden pintakuohuja.

Aina on toki keskuudessamme ollut ainoan oikean totuuden haltijoita, joille nykyinen some ja someraivon aikakausi on antanut rajattomat valtuudet. Sen on saanut moni kokea, sen someraivon.

Nykyajalle on ontistä enemmän ominaista lynkkausmentaliteetti, mikä on tympäisevää. Se kohdistuu yleensä melko vähäpainoarvoisiin vaikuttajiin. Jonkun festivaalin johtajaan, mitättömän pikkukaupungin kohtalaisen yhdentekevän lautakunnan jäseneen. Jos vaikka ministeriä arvostellaan ja ihmetellään ja vaikka halutaan lynkata, hänelle kyllä puolustajat löydetään. Sentään jotain säilynyt…

Menepä puhumaan kestävien ympäristöratkaisujen puolesta, niin saat kuulla olevasi metsäkoneen hydrauliletkuja katkova ekoterroristi, tai vihreäksi ne sinua sanovat.

***
Eihän tama niin hirveästi toisaalta entisistä ajoista eroa, tama aikamme. Minun aikaperspektiivini alkaa 1960- luvulta, joka oli huolettoman lapsuuden aikaa. Teini olin tuossa vuosien 1973-1977 tienoilla, sitten lukiolainen, jonka jälkeen olen ollut mikä milloinkin.

Mietinpä hetken poliittista lokerointia nuoruudessani, jolloin aloin näitä asioita alustavasti tajuta.

Meidän naapurustossa asui kaksi kovaa kommunistia, Onni ja Arvo. Millaisia miehiä olivat he? Muistelen, että naapurin lapselle kohtalaisen ystävällisiä olivat, mökkiensä velkoja kokivat maksaa. Onni taisi olla ammattiyhdistysmiehiä, piti sydämen asianaan pitää työntekijän puolta ainakin silloin, jos työntekijä oli alakynnessä. Sitä havaintoa minulla ei ole, että olisi sinänsä laiskoja ja rettelöitsijöitä puolustanut. Arvo taas alkoi yrittäjäksi, vakaumuksensa myöhemmistä vaiheista en tiedä. Silloin kun muilla hommissa oli, ajeli Triumph Heraldilla ja Morris Minillä, viimeinen työsuhteessaoloauto taisi olla Volvo 142. Oman toiminimen perustettuaan ajeli erilaisilla pakettiautoilla, yhteenaikaan oli pyhäautona Volvo 1800 s eli Pyhimys.

Kepulaisia taistivat olla enimmät tuntemani ihmiset. Niillä oli talot, elukat, pellot. Ei ne minulle mitenkään ikäviä olleet. Isä oli niillä joskus töissäkin.

Elämäni ensimmäisen kokoomuslaisen tunsin paremmin vasta muistaakseni 19- vuotiaana. Eihän niitä maaseudulla niin ollut. Opettajat nyt ehkä, siellä kansakoulussa, mutta oppikoulussa ja yläasteella taisi olla niitä taistolaisiakin. Mutta niin kuin aitokokoomuslainen, ihan kansanedustaja ja merkittävässä julkisessa virassa olija sivusi elämääni vuosina 1981-82. Mukava ihminen se oli. Toki sitä mieltä, että ihmisen pärjääminen on siitä itsestään kiinni, mutta mukisematta maksoi minulle sen 15 markan (nyk. jotain 2, 3 euron ) tuntipalkan, kuunteli meidän kansanmiesten juttuja. Epäilen jonkun muunkin, joiden rakennuksilla olin, kannattaneen kokoomusta, mutta ei ne pahoja ihmisiä olleet, ei ollenkaan.

 

Entäpä demarit? Kyllä mina niitäkin tunsin. Ihan tavallisia ihmisiä olivat. Mitäs ne nyt olivat. Yrittäjiä, maanviljelijöitä, opettajia, teolllisuus- tai rakennustöistä elantonsa ansaitsevia. En mina niitäkään osaa kyllä isommin niputtaa mitenkään. Yleensä olivat ihan yhtä mukavia ihmisiä kuin aiemmin mainitutkin.

Smp-läisiä, nykyisiä perussuomalaisia tai sinisiä, oli silloinkin. Ne olivat ärhäköitä yhteiskuntakriitikoita, ja tavallisen normi-ihmisen silmissä vähän huvittavia. Niin kuin kai kaikki muutkin puolueuskovaiset. Mutta noin oikeista asioista puhuttaessa, kuten vaikka metsämarjojen esiintymisestä, kalansaaliista, metsästysasioista – ihan oikeita ihmisiä. Ei pahaa sanottavaa.

Mutta näistä avainkokemuksista sitä ihminen vakaumuksensa ammentaa. Minun läheisissä turvallisissa aikuisissa enin osa oli kaiketi riippumattomia, ehkä äänestivät aina samaa. Lähisukulaisista tädin mies oli antaumuksellinen kepulainen, enimmät toki kokivat vain veloistaan jotenkin selvitä. Muttei se kepulainenkaan mitenkään paha ihminen ollut, sillä kai vain oli tarve olla jotenkin tunnustuksellinen.

Niinpä minusta näiden turvallisten aikuisten vaikutuspiirissä kasvoi vain tavalliseen elämään keskittyvä kansalainen, jolle poliittiset puolueet ja liikkeet ovat yks hailee.

Minä sitten näin keski-iässä, lähempänä kuutta kuin viittä kymppiä ihmettelen poliittiseen suuntautuneisuuteen suunnattua lokerointia ja niputtamista, jota pidän äärimmäisen typeränä ja sivistymättömänä. Saahan sitä ihminen mieltä olla, ja jos on, niin varmaan se on sitä ihan hyvästä syystä, luulisin. Kunhan sitten mukisematta ne stigmat kantaa, mitä puoluevärin tunnustamisesta seuraa. Luulisin, että enin osa minulle tuolloin läheisistä ihmisistä piti värin tunnustajia vähän yksinkertaisina…

Nykyinen niputtava some-elämöinti ja -raivo tuntuvat vastenmielisiltä ja sivistymättömiltä ilmiöiltä. Ei ole kommunisteissa, demareissa, kepulaisissa tai kokoomukselaisissa mitään erityistä vikaa aatteensa mukana sisään rakennettuna. Mukavia ja mulkeroita on näissä kaikissa, ymmärtäisin.

Ja aatteet ovat minulle kyllä todellakin yks hailee. Ihminen merkitsee enemmän…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s