Kirjoitti Helsingin Sanomat ansiokkaasti niukkuudestä sekä eilen että tänään. Toivottavasti moni luki, ja luetun ymmärtäminenkin oli kohdallaan.

Sillä minä luin nuo kirjoitukset päätäni nyökyttäen. Kun nimittäin ihan empiirisesti tunnen niukkuuden. Tai pitäisikö puhua imperfektissä, tunsin. Mutta nuo jutussa haastateltujen ihmisten tuntemukset ovat niin tuttuja.

Kävin niukkuuskoulun vuosina 1990-2002, eli yhteenlaskettuna peruskoulun ja lukion oppimäärän  verran. Moni on varmaan käynyt vieläkin pitempään, ehkäpä niukkuusprofessorin tai -dosentin oppimäärän verran, jos tuosta köyhyydestä jotain tutkintoja suoritettaisiin.

Aika ylpeä olen esimmäisen juttukokoelmani pitkästä jutusta nimeltä Korpitaival, johon jonkin verran sisällytin niitä ajatuksia ja tuntemuksiani, mitä jatkuva rahanpuute saa aikaiseksi. Tietenkin kaunokirjallisesti väritettynä. Tuota kirjaa ei enää saa, se on olutta mikä on menyttä, mutta jostain kirjastojen varastoista saattaa vielä löytyäkin.

Onnistuin sieltä niukkuudesta nousemaan sellaisen normaalin työssäkäyvän, pienipalkkaisen asemaan. Siihen on kaksi syytä. Suomessa oli mahdollista käydä koulua, vaikka ei ole itse varaa rahoittaa niitä. Onnistuin vielä pääsemään parin työvoimatoimiston osoittaman hutilyönnin jälkeen (joista sain kyllä hyvät paperit) sellaiseen kouluun, sellaiseen ammattiin, johon ihan oikeasti halusin.
Toinen on se, että vuonna 2002 virkaa hakiessani, ja valinnan koittaessa marraskuun lopulla, toinen hakija peruutti hakemuksensa, ilmoitti seurakuntaneuvostolle, ettei ole käytettävissä. Niinpä ne valitsivat minut.

Kun vuoden 2003 helmikuun alusta aloin saada säännöllistä, kunnollista kuukausipalkkaa, oli lopultakin työkalut laittaa asiat kuntoon. Vielä tuli lainsäätäjä apuun, ja 1. huhtikuuta 2008 oli tilanne se, ettei minun enää tarvinnut sitä muinoin kuollutta lehmää enää maksaa, kuten asia Keski-Suomen murteella ilmoitetaan.  Määrä- ja osa-aikaisilla hommilla tai satunnaisilla keikoilla se ei ole ihan niin helppoa eikä minulle ollut edes mahdollista.

Eli minulla asioiden raiteilleen saamisen mahdollistivat säännölliset, vaikkakin pienet, mutta kuitenkin säädylliset tulot. Niin se on meillä heikommalla aineksella.

Jälkensä se niukkuusvuosikymmen, reilu sellainen kyllä jätti. Kun kuulen jonkun latelevan yläpuolelta viisauksia niukkuudessa elävälle, tunnen suurta halua virtsata puhujan kengille. Ainoastaan sopuisa luonteeni ja niukkuusaikoina opittu totuus, että köyhän on oltava nöyrä, sekä yleisinhimilliset seikat estävät poistamasta varmistimen.

Olen siitä lipsunut muutaman kerran. Tunnen yhden oikein tosi mukavan yrittäjän. Hän on pärjäillyt, hoitanut omat leiviskänsä huolella ja tolkusti, antanut parille muullekin ihmiselle toimeentulon. Kerran menin hänen liikkeeseensä asioimaan, ja minun edelläni asioineen lähtiessä loihe yrittäjä kertomaan, että onkohan se kuitenkin se työllisyys itsestä kiinni. Edelläni asioinut rakennusalan ammattilainen kun oli joutunut ottamaan puhelimeensa prepaid-liittymän, kun töitä sataa ovista ja ikkunoista niin, ettei ihmisikä riitä niiden tekemiseen. Etta kun vain osaa hommansa, niin kyllä töitä on.

Minä siihen, että niinhän se hänen kohdallansa on, mutta ei ole kaikki sen kaltaisia. Sanoin omalla kohdallanikin olleen tilanteita, joissa työn vastaanottaminen on ollut kiinni mahdottomista liikenneyhteyksistä, kerran jäi muuten sovittu paikka saamatta, kun ei ollut ammattikoulu alalle käytyä (kysymys oli ihan ryskätyöstä, jossa olisi pärjännyt tyhmällä päällä ja vahvalla seljällä, jollaiset kummatkin minulla tuohon aikaan oli). Kuinkahan monta paikkaa työkkärin välityksellä kyselin, kuinkahan monessa haastattelussa kävin.  Niin että jos ei epäonnistu koskaan missään, niin varmasti on hommia, myöntelin, mutta varovasti, kuin liitaillen laataillen siihen vielä, että ihan kaikki ihmiset eivät ole parhaita vertaistensa joukossa…

Niinhän siinä kävi, ettei keskustelukumppanini enää halunnut jatkaa, vaan häntä enemmän alkoi kiinnostaa, että mitä olen vailla, ja niin minä sitten ostin häneltä jotain tarvikkeita, mitä hän liikkeessään möi ja yhäkin myy.

Minulle kävi ihan hyvin. Entisestä pienyrittäjästä, sittemmin suurvelallisesta, kehkeytyi sittemmin ihan verraten säntillinen pikkuvirkamies, joka kokee hoitaa saamansa leiviskän niin hyvin kuin osaa. Kunpa kävisi kaikille muillekin niukkuudessa eläville.

Niukkuus, mitä se tekee ihmiselle?
Oman kokemukseni perusteella lamauttaa. Ei voi tehdä sitä, ei voi tehdä tätä.
Tekee katkeraksi. Ihan hyvää tarkoittavat, myötätuntoisetkin sanomiset ja ne latteuksia vilisevät hyvät neuvot käyvät älälle, kuten Pentti Haanpää sanoisi. Saa tehdä tosissaan töitä, ettei ala vihaamaan niitä parempiosaisia, jotka armollisesti suvaitsevat edes puhua.
Saa päähän kummallisia ajatuksia. Katkeria, joillakin jopa itsetuhoisia. Kolmas aste on se, että muutenhan tästä joutaisi vaikka kiikkuun, mutta olen niin kettumainen, että sinnittelen tässä piikkinä parempiosaisten lihassa.
Tulee tuntemaan tämän niin sanotun vähäosaisemmista huolenpidon, kuten valtiovalta sanoo, kaikki puolet. Saan inhon väristyksiä pelkästä ajatuksesta, että pitäisi vielä joskus asioida sosiaalitoimessa, taitaa nykyään olla KELAn asioita ne. Puistattavia ovat ne kokemukset. Siinä sitä tuli tuntemaan, miten arvoton ja kelvoton on epäonnistunut… Pienintäkään elettä siihen suuntaan, että kuinkas tästä noustaan takaisin, ei sen alan viranomaisilta ainakaan 1990- luvun alassa ainakaan kepulaismielisessä maalaispitäjässä saanut. (Kun tulee omillaan toimeen, sellaisessa pitäjässä on kyllä ihan mukavakin asua)

Näillä sanoilla tällä kertaa se sama asia, jota olen jankuttanut kaikissa neljässä blogissani kaikki nämä vuodet, pitkälti toistakymmentä. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Toki olen äärimmäisen tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olin niiden onnekkaiden joukossa, jotka siipeensä saatuaan palailivat sieltä yhteiskunnan ulkokehältä takaisin. Jäljet jäi, eikä ne arvet koskaan parane.

Niin, ja sen maitohampaisen nuorisopoliitikon tokaisu heikommasta aineksesta minua silloin aikanaan, jo kauan sitten, suunnattomasti riemastutti. Se oli hyvin sanottu. Heikompaa ainesta olemme kaikki me, jotka emme pelkin omin ansioin, omin neuvoin ja omalla lahjakkuudella saavuta asemaamme, vaan jotka olemme tarvinneet opintotukia, työttömyyskorvauksia, julkista terveydenhuoltoa, asumistukea, yleisiä teitä, käyneet kunnallisen kansa- tai peruskoulun.

Parempaa ainesta ovat tuon logiikan perusteella vain alusta loppuun yksityiskoulutetut, koskaan terveysasemalla käymättömät ihmiset.

Joo, kärjistän, kärjistän totta kai. Mutta sehän koira se älähtää, johon kalikka kalahtaa….

 

2 kommenttia artikkeliin ”Erkkolaisen niukkuuskirjoituksista

    1. Olen minä. Kunpa olisivat ne kymmenettuhannet muutkin, jotka ei selviytyneet, vaan jäivät sinne syrjäytymisen loukkoon…

      Joo, tuo kolleegan irtisanominen. Kyllä näitä aina välillä käypi, tiedän jokusia. Jokusen syystä, jokusen jonkin ajojahdin seurauksena.
      Olen koittanu aina seuvuilla olla, kun on tarvittu, ja enimmäkseen ihmisiksi ollut. Taannoin rähähdin yhelle työkaverille, joka nimitteli minua puolitoista vuosikymmentä erääksi eläinlajiksi. Huumorin varjolla, eikä pahalla, mutta sitten tuli vain mitta täyteen. Sanoin asiasta, ja nimittely loppui siihen.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s