Asterix-sarjakuvissa, on jossain albumissa, en muista missä, sellainen ruutu, jossa vanhemmat miehet keskustelevat: ”Niin juuri. Haluaisin kyllä käydä Parisiumissa, mutta en asua siellä”.

Mepä elämän sulostuttajan kanssa ajelimme eilen aamupäivällä tuohon Vakka-Suomen aina autuaalliseen sisämaan kaupunkiin, jossa on muun muassa panimo, jonka urospuolisen kanan brändioluen moni tuntee. Jätettiin auto sinne, ja kömmittiin linja-autopysäkille, johon pian saapuikin punainen kaksikerroksinen bussi, joka vei meidät Helsingin Kamppiin.

Siellä oli vastassa perheemme nuorimmainen, joka asuttelation (asutteleishön) pääkaupungissa. Siitä käppäilimme kosteassa helmikuisessa vesisateessa Oopperalle, jossa esitettiin Kenneth Greven ja Tuomas Kantelisen baletti Pieni merenneito. Kyllä sen katsoi, ja Kantelisen musiikki ammentaa kyllä hienosti historiallisesta perinteestä lisäten säveltäjän omia juttuja mukaan. Ei ole Tuomas Kantelinen läheskään huono säveltäjä!

Sieltäpä käpyttelimme esityksen päätyttyä takaisin Kampin perälle, ja kirjoittauduimme sisään hotelliin, jonka olimme aikoja sitten varanneet. Saimme huoneen avaimet, ja majoituimme. Sitten oli aika miettiä, että mitä sitä loppuilta. Ei kai sitä nyt hotellihuoneeseen ole tultu olemaan. Eipä muuta kuin liikkeelle, ja käytiin katsastamassa siinä ihan kulmilla oleva Oodi – kirjasto. Hieno on kyllä rakennus, viihtyisäkin, ja monenlaista touhua siellä näköjään pääsee harrastamaan. Kirjoja oli vähänlaisesti, jos vertaa vaikka Tukholman Stadsbibliotekiin. Mukavasti oli ohjeissa sanottu, että päämäärätön oleilu näissä tiloissa on peräti suotavaa.

No, pitihän sitä vielä käydä jotakin syömässä ja sitten ei kun hotellille, alkaa pikku hiljaa asettumaan yöpuulle. Siinä ihan kaupungin sydämessä, ja onhan se maalaismiehelle outoa. Mutta kyllä se uni tuli, ja erityismaininta siitä, että hotellihuoneessa ei ollut sitä tavallista hotellihuoneen hajua, joka tulee pyykinpesu- tai huuhteluaineesta tai mistä lie puhdistusaineista. Siistiä oli, ja sänky hyvä.

Sitten vain aamulla aamiaisen jälkeen hankkiutumaan metroasemalle, ja kohti perheen nuorimman asuinsijoja. Metrolla alkumatka – se olikin ensimmäinen kerta Helsingin metrossa minulle – ja sitten vähän bussilla jatkoksi.

Sitä mina siinä mietin, että mitenkähän täällä ylipäätänsä kukaan viitsii jollain henkilöautolla ajella, kun liikkumaan pääsee vähintäänkin kohtuullisesti julkisella liikenteellä. Eikä ole hinnankiroissakaan. Ihan kertalippukin oli sangen kohtuuhintainen. Metro on varmaan ollut kallis, mutta nyt toimiessaan sangen etevä laitos. Ratikat myös näyttävät mukavilta, mutta ei ollut nyt asioita sen kulkureiteillä. Tai olisihan siitä Lasipalatsilta voinut oopperalle ajaa, mutta mitä vajaan puolen tunnin kävely pitkän bussimatkan jälkeen on kuin mukavata.

Hyvin on siis pääkaupungissa järjestetty ihmisten liikkuminen. Kauppaliikkeitä ja ravintoloita on senpäiväisesti, auki joka päivä. Niinpä saamme tätä markkinataloutta harjoittaa miltei rajoituksetta. Tuli lauantai-iltana asioitua semmoisessakin elintarvikkeita myyvässä kauppaliikkeessä, joka oli auki vuorokauden ympäri. Niin kiihkeää on suurkaupungin elämä täällä syrjäisessä Suomessakin.

Suurihan se on Helsinki näin vakkasuomalaistuneen keskisuomalaisen silmiin ja mielestä. Mutta kyllä siellä yhden viikonlopun aina on, etenkin kun talvi meni täällä vakka-Suomessakin ihan möllösiksi, paksut lumikinokset on litistyneet, piha on ollut hiekoitettava liukastumisen estämiseksi, ja hiihtämisestä on tullut kaukainen unelma.  Paljoahan sitä ei ehdi lauantai- ja sunnuntai-iltapäivän välillä, mutta ehtii minkä ehtii. Helsingin sanomain lukija kun olen, niin seuraan aina sivusilmällä kulttuuririentoja, joita tuon kokoisessa kylässä jo kovasti riittää. Etta jos kukkarossa riittää paineita, niin konserttia, teatteria, balettia, rocktapahtumaa, jazzia, kirkkokonsertteja, taidenäyttelyitä ja vaikka mitä löytyy varmasti seitsemänä päivänä viikossa.

Toista se on täällä meillä, jossa saadaan tasokasta muutama kerta vuodessa.

Mutta äijä on maalla syntynyt. Nukkavierun keskisuomalaiskirkonkylän liepeillä omakotitalossa lapsuutensa viettänyt, koko ikänsä maaseudulla lähinnä kirkonkylissä asunut. Jotenkin se, mihin on tottunut, tuntuu turvalliselta ja sellaiselta, missä haluaa pysyä. Uskon, että helsinkiläiset viihtyvät kaupungissaan tosi hyvin, ja siellähän on paljon hyvää. Ei tarvitse pitää tuota kallista autoa, on aktiviteettia joka lähtöön, ja töitäkin kaiketi paremmin tarjolla kuin täällä periferiassa.
Vaan kyllä mina sitä, että jos nyt ei olisi taivas pilvessä, niin voisin mennä tuohon meidän takapihalle ihastelemaan tähtitaivasta.

Mutta niin kuin sanoin, niin olkoot jokainen siellä, missä viihtyy. vaikka kuulen jo korvissani sen käninän, että maksaisivat ne stanan maalaiset itse olemisensa…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s