Kävin mina siellä.

Ei se ihan kauheaa ollut. Nuoret olivat enimmäkseen mukavia. Pari tyttöä oli oikein merkittävästi ujoja, ei tahtonut saada niiltä sanaa suusta saati sitten laulamaan tai muutenkaan osallistumaan. Se nyt ei ollut minun hommanikaan, mutta jotenkin herttaisina ne tytöt mieleen jäivät. Yhdellä pojalla oli paljon tatuointeja, mietin kovasti, että miten jo viisitoistavuotiaalla.

Huomennakin sinne on meneminen. Sitten olen niiden ripillepääsyssä eli konfirmaatiossa soittamassa, kunhan ensin käyn lomalla Lapissa hiihtämässä muutamia satoja kilometrejä.  Siellä on kaksi kolleegaa ollut ennen minua niiden kanssa, ja on toinen heistä vielä minun jälkeenikin.

Koetin olla semmoinen mukava papparainen, juttelin niitä näitä, vaikka tajusin, että tässä taidetaan olla melko eri aallonpituuksilla. Mistäpä mina tiedän tämän päivän nuorten asiat. Kovemmilla taitavat olla kuin me reilut neljäkymmentä vuotta sitten.

Silloin sai, silloin Kekkosen kauheana aikana, nuori työpaikan, ellei oikein voimallisesti halunnut olla saamatta. Työtehtävät ei kaksisia olleet, sellaisia aputöitähän ne oli. Mutta jos halusi siipiensä kantavuutta kokeilla, niin vuokralle pääsi johonkin, ja pystyi palkallaan sen maksamaan, ja vielä saamaan joka päivä vaikka makkarakeittoa ja joskus oluttakin.  Se taas antoi motivaatiota opiskella vaikka joku ammatti tai tutkinto, jotta pääsi asuntolainakelpoiseksi. Mutta ne nyt on niitä menneen mailman asioita ne, eivätkä ne palaa. Nykyään pitää olla hyvä tai lahjakas, muuten menee kaikki energia avustusten anomiseen ja niiden pykäläviidakon selvittämiseen, muuhun ei sitten aikaa jääkään.

Sillä vain, että nykyään jo rippikoululapsissa alkaa olla oireilua, joka laittaa meikäläisen, kymmenen vuoden päässä eläkkeestä olevan, hiljaiseksi. Kyllä meillä, 1970- luvun lopun nuorilla, oli sentään vielä onnellinen nuoruus verrattuna tämänpäiväisiin. Silloin ei ollut kukaan vielä valmiiksi tuomittu mihinkään, vaan itse saattoi valinnoillaan johonkin vaikuttaa. Silloin noustiin mökinlapsista maistereiksi, työläisperheistä tohtoreiksi.

Me irroiteltiin Eppujen ja Pelle Miljoonan tai Hurriganesien keikoilla, tehtiin niitö tilapäistöitämme viikot, sitä opiskelupaikkaa odotellessa.

Sen verran on maailma muuttunut, ettei noita meille aikanaan tulleita mahdollisuuksia enää taida olla. Korjatkaa ihmeessä, jos olen väärässä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s