Tänään oli työpäivä kuin ennen vanhaan sunnuntait olivat: Oli päivän pääjumalanpalvelus, joka riitti. Ei tällä kertaa iltakirkkoa tai muutakaan. Kun kappalainen sanoi kello 10.57 ”aamen” siunattuaan läsnäolevan seurakunnan, soittelin minä hetken, sitten otin salkkuni, menin sakastiin, jossa riisuin soittokengät ja laitoin ne kassiin, kenkiydyin tavallisiin talvikenkiin, nykäisin naulakosta villakangastalvitakin päälle, nuottikassin olalle, mustan lierihatun otin laittaakseni sen kirkon ulko-ovella päähäni,  kiitin suntiota ja kappalaista, ja lähdin kotiin.

Seurasi auvoinen kolmituntinen kävelyretki jo sangen keväisessä kotimaisemassa. Meren isolla puolella on jo suuria alueita vapaasti lainehtimassa, rantaporeissa lilluu jäälauttoja, ja vain suojaisimmissa lahdissa voi vielä varovasti rannan jäällä kävellä. Niin oli lyhyt tämän talven heikkojen jäiden aika.

Vaan kun kotiin ulkoilemasta tultiin, niin ei kuin uimavarusteet kassiin, ja paikallisen yhdistyksen omistamalle saunalle kylpemään ja avantouimaan.

Onhan se. Kun veden ollessa vielä jään peittämä, on rantaan jätetty virtaamalaitteilla reilu aarin pläntti sulaa vettä. Kun ottaa ensin löylyt saunassa, ja sitten menee uimaan semmoisen puolen minuutin mittaisen lenkin, niin jopa tulee kirpakka olo, semminkin kun tuon riitin toistaa puolenkymmentä kertaa.

Ovat saunakaverit mukavia, tavallisia ihmisiä. Semmoinen ero niissä meihin on, että ovat sanomattoman kiinnostuneita meneillään olevista hiihtokisoista. Niistä ne keskustelivat, ja  Antti Rinteen sairaslomasta ja toipumisesta ja ilmastonmuutoksen vaikutuksista. Minä tuohon viimeksi mainittuun varovasti, että kevättäpä tässä helmikuun viimeisellä viikolla taidetaan täällä elää, että ehkä se ei ole ihan huuhaata…

Onneksi ei kukaan kuullut, sillä selvää vastausta ei tullut. Ja hyvä niin. Neljännen uintikerran jälkeen hankkiuduin pukuhuoneeseen, jossa uintikaverit katselivat kännykältä uutisia hiihtokilpailuista, ja murehtivat isänmaan kehnoa menestystä. Minä siihen, että aina ei voi voittaa, mutta kun se sitten taas joku kerta kohdalle osuu, niin maistuu varmasti makealta. Sanoin tuon ihan kohteliaisuutena ja osoittaakseni arvostusta näiden lähimmäisten tärkeänä pitämää asiaa kohtaan, itsellenihän urheilumenestys on ihan täysin samantekevä asia.

Mutta on tuo maailmanranta sen verran opettanut, että jos joku lähimmäinen pitää jotain asiaa tärkeänä, ei sitä ole viksua eikä sivistynyttä lytätä. Ihan toimin niin kuin muuan merkittävä henkilö opetti: kohtele lähimmäistäsi, niinkuin haluat itseäsi kohdeltavan.

Sehän oppi se on tänä päivänä vähän hukassa ainakin verkkokeskusteluissa ja varmaan itseltänikin näissä blogikirjoittelupotuissa. Mutta jos edes tuolla reaalimaailmassa, oikeiden, silmästä silmään kohdattujen ihmisten kanssa… Sen kun oppisi, että pitää ja ilmaisee oman kantansa, mutta ymmärtää ja arvostaa toisiakin.

Semmoisia asioita tuo mieleen avantouinti.

2 kommenttia artikkeliin ”Avantouinnin autuudesta taas

  1. äej

    saunomisesta ja etenkin saunanlämmittämisestä saitkin oivaa sapiskaa kauttani pottuni kommentissa! 🙂

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s