Viime keskiviikkona oli työpäivä. Mitäs minä silloin tein? Matkasin pääkirkkoon harjoittelemaan urkurin kanssa tämän päivän töitä. Sitten tulin kotiin, istuin kotisoittimen ääressä jokusen tunnin opetellen niitä soittoja, joita minun tulee soittaa. En ole sillä tavalla urkuri kuin vaikkapa tohtorityökaveri tai tässä mainittu urkuri, jotka soittavat hyvin vaativaa ohjelmistoa todella komeasti. Minun pitää harjoitella, että selviän perustehtävistä. Mutta itse kukin lahjoillaan. Iltapäivän myöhäisenä tuntina tulee ohjaamani kehittyvien laulajien ryhmä kirkkoon. Harjoittelemme keskiviikkoillan psalmin, lisäksi valmennan heitä laulamaan 142 vuotta vanhojen urkujen säestyksellä. Tilaisuus menee hyvin.

Torstaina, kiirastorstaina, soitan aamupäivällä pari tuntia selvitäkseni niistä kappaleista, joita olen aikonut näinä päivinä soittaa. Iltapäivällä lähden hautajaisiin. Toimituksen kohde on tuttu, laulanut kehittyvien laulajien kuorossa. Lesken katseleminen pysäyttää. Tuolta siis näyttää henkilö, jonka rinnalta on lähtenyt yli viisikymmentä vuotta rinnalla kulkenut. Olenhan minä niitä ennenkin nähnyt, läheltäkin. Mutta aina se pysäyttää.  Ajelen kotiin, kerkiän olla rauhassa vajaan tunnin, sitten on lähdettävä. Valmistelen rippikouluryhmän tutustumisen vanhaan kirkkoon, saan nakitettua esittelyn kappalaiselle. Itseni pitää olla harjoittamassa kuoroani. Kuoro tulee, laulamme laulut läpi. Nalkutan nalkuttamiseni, harjoitutan lisää, ja olen olevinani tyytyväinen. Kiirastorstain messuun tulee myös rippikouluryhmä, jonka vastuukanttori olen. Nuoret käyttäytyvät tälläkin kertaa hienosti, ja tilaisuudesta kehkeytyy hieno. En erityisemmin soita tällä kertaa, kuoroni kärsii influenssamenetyksistä, mutta silti selviää tehtävästään hyvin. Erityisesti sopraanoista puuttui tällä kertaa parhaimmat, mutta hyvin he selviävät silti.

Pitkänäperjantaina menen kymmeneksi kotikirkkoon, keskityn laulamaan. En soita yhtään mitään. Otan pitkäperjantain sanajumalanpalveluksen tällä kertaa melkein perussanajumalanpalveluksena, olen tässä kirkossa käyttänyt psalmia, moitteita ja valituksia niin paljon, että ihan vaihtelun vuoksi teen koko homman niin pienillä muutoksilla kuin suinkin. Kerkiän käydä kotona olemassa hetken, ja lähden rippileirille käymään. Siellä pidämme sanajumalanpalveluksen mahdollisimman täytenä, on moitteet. Suuri yllätykseni on, kun haluan jumalanpalveluksen päätteeksi soittaa nuorille Bachin Johannes- passiosta loppukuoron Ruht wohl, jonka he kuuntelevat hiirenhiljaa. Ei tuuppimista, ei kikattelua, Bachin kaikkea suurempi musiikki tuntuu heitä puhuttelevan. Olen vaikuttunut.  Käyn hakemassa leiriltä lähtiessäni perheeni nuorimman Turusta, on tullut kotoaan Helsingistä junalla. Meillä on mukava koti-ilta.

Lauantai on helppo päivä. Käyn rippileirillä, suunnittelemme ja harjoitamme pääsiäisyön messun. Sitten tulen kotiin, käymme perheen kanssa ulkoilemassa, paistan aamulla ennen töihinlähtöä maustamani lampaanviulun illan tunteina, siinä on mukana niitä raamatullisia katkeria yrttejä: valkosipulia, basilikaa, timjamia ja rosmariinia. Siitä tulee mehevää ja äärimmäisen maukasta. Saakeli, kun lampaanlihaa syö, niin tulee hyvä mieli, kirjoitti jo Veikko Huovinen vuonna 1971 Lampaansyöjissään.  Lähden iltakymmeneltä yömessuun, joka alkaa yhdeltätoista. Se kestää vähän yli puolenyön, nuorilla on tehtäviä siinä. Soitan pääkirkkomme kuoripositiivia, joten soitoista ei ole paljoa sanottavaa. Tulen kotiin kello 0:45, ja avaan pullon belgialaista Carolus- olutta, sellaista Pale Alea. Se on hyvää, nautin 0,75 litraa hyvinkin puoli tuntia, ja käyn levolle. Muu perhe kuuluu nukkuvan jo.

Sunnuntaiaamuna nousen klo 7.30. Tosin kissa on tehnyt hyökkäyksiä jalkopäähän jo hyvinkin vartin, ja saatuaan aamupalan se haluaa ulos. Luen Helsingin Sanomia vähän, lähden kello 8:15 kotoa pyörällä tuohon lähikirkkoon. Huilisti tulee kello 8:30, harjoittelemme ehtoollismusiikin. Kuoro tulee yhdeksältä, harjoittelemme psalmin, laudamus- hymnin ja ehtoollisosioon pari laulua. Messu kestää puolitoista tuntia. Tulen sieltä kotiin, syömme lammasta, uunissa paistettuja lohkoperunoita ja lähdemme ulkoilemaan.

Tänään maanantaina herään kello kahdeksan, luen Helsingin sanomain verkkoversiota tabletilta, keittelen ja tarjoilen kahvia, lähden yhdeksältä pääkirkkoa kohti, jossa olen puoli kymmeneltä. On kirkkoherran lähtösaarna, minä laulan, esimies soittaa. Pakko sanoa kuten Kankaanpään Eljas Pohjantähdessä: Soitossa ei ainakaan mitään vikaa ollut. Tulen kotiin, lähdemme ulkoilemaan. Kevät tarjoaa lintujen tarkkailijoille mahdollisuuksia, vaan järripeippoja emme onnistu näkemään, vaikka äänensä kuuluukin. Toki on rastaita, peipposia, tiiroja, lokkeja, sorsia, hanhia vaikka kuinka paljon.

Olen väsynyt. Noiden tilaisuuksien läpivienti on edellyttänyt paljon valmistelua ja harjoittelua. Mutta se on tässä työssä ihan arkea.

Yksi kommentti artikkeliin ”Kirkkomuusikon viikko

  1. äej

    hyvin selvisit kuten aina kun valmistautuu.
    Juhlat eivät useinkaan ole tekijöille juhlaa, enemmänkin piinaa ja painetta, varsinkin ennen juhlaa.
    Huomasin sen koulun juhlavalmisteluissa monen kymmenen vuoden ajan.

    Yksikin kaksiopettajaisen koulun ope huokaisi ennen eläköitymistä tärkeimpänä asiana:
    ”Enää yksi joulu- ja kevätjuhla!”

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s