On se aika vuodesta, kun mustikkasato kypsyy. Alkukesä oli kuiva, ja vähän mietitytti, tuleeko mustikoita lainkaan. Viime vuonna sato jäi vaatimattomaksi, ja kesä-heinäkuun vaihteen viileän jakson jälkeen tulleet paratiisimaiset helteet kuivattivat mustikat.

Mutta nyt: helteet ovat olleet maltilliset. Kuivaa oli heinäkuun alkuun asti, mutta on sentään saatu pari ravakkaa sadettakin, ihan ukkoskuurokin.

Oltiin tänä iltana kummankin töiden jälkeen mustikassa. Se on semmoinen jäänne menneiltä ajoilta, jolloin heikompi aines kävi keräämässä metsästä mustikat kotitarpeisiin tai jopa ansiotarkoituksessa. Ansiotarkoitusta ei meillä ainakaan vielä ole, mutta mukava on lähteä talvelle, kun saa aamuisin puuron tai soijajogurtin sekaan sulattaa mustikoita.

Mustikalla on semmoinen ylivoimainen ominaisuus, ettei se kärsi pakastamisesta juuri lainkaan. Toista on vaikka mansikka, josta tulee pakastettuna vetinen lotku.  Mutta mustikka säilyttää arominsa ja ravinteensakin pakastettunakin.

Tehometsätalous on mustikalle haitallista, ellei peräti myrkkyä. Hakkuuaukeat kun työntävät aluksi heinää, myöhemmin vesakkoa niin, etteivät mustikanvarvut siellä pärjää. Mutta täällä lounaan vähäisellä luodolla on sentään vielä paikkoja, johon ei ole moto mennyt hoitotoimiaan tekemään, ja mustikanvarvut kasvavat varttuvan metsän suojissa kukkien keväällä. Silloin, jos ei hirveästi tuule, pölyttäjät pääsevät tekemään tehtävänsä, ja loppu on kiinni lämpötiloista, sateista ja sen sellaisista.

Siis yhdellä mustikkapaikallamme on sangen mainio sato. Siinäpä keräsimme, välillä kulki luontopolun kävijöitä ohi. Osa kyseli, onko marjoja, osa koetti päästä ohi ryhtymättä puheisiin. Tänä iltana kerättiin yhdeksisen litraa pakastimeen.

Keräämistä tehdään pääosin kahdella tavalla. Jotkut rouhtavat poimurilla, jolloin sangollinen saattaa tulla alle puolessa tunnissa. Itse olen, ja olemme käsin poiminnan ihmisiä. Mitä saadaan, voidaan poimia vaikka suoraan pakasterasioihin. Poimurisadon siivoamisessa on oma ”vähtinsä”, kuten lounaismurteella sanotaan.

Meillä on päädytty käsinpoimintaan. Olen joskus maailmassa poiminut 140 litraa päivässä poimurilla, mutta sato oli silloin loistava, ja siivoamisessa meni vähintään sama aika kuin poimimisessakin.

Mitä ajattelen viime vuosina tänne ilmestyneistä thaimaalaisista poimijoista? No he, sitä, että toivottavasti saavat kunnon tilin. Kun lentävät kotiin, niin pamauttaisivat kotitalon pöydälle paksun pinon bahteja, joilla perheen elanto saadaan turvatuksi pitkäksi aikaa, tai että saadaan vaikka alulle hyvä ruokapaikka turistien iloksi.

On nimittäin niin, että me suomalaiset poimijat olemme aika harvinaisia. Tänäänkin kulki poimintapaikkamme ohi perheitä tai pariskuntia, joista osa kohteliaasti kysyi, että löytyykö marjoja. Kyllä niitä löytyy.

Suomalainen marjoja käyttävä teollisuus tarvitsee thaimaalaisia poimijoita. Me suomalaiset emme enää siihen rupea. Ka, kun tuloksiin päästäkseen pitää tehdä töitä oikein kovasti. Selvää on, että koskaan historiassa ei marjanpoiminta ole ollut mikään tienesti verrattuna saneerausjohtamiseen, joka on ylimmäksi hyveeksi ja suurimmaksi ansioksi nostettu, ja jota olemme ihailleet ja senlaista toimintaa ainoana hyveenä pitäneet.

Vaan äijä on sitä sukupolvea, kun marjaan lähdettiin ihan sen takia, että kaupan pakastealtaasta ostamista pidettiin häpeällisenä ja torilta ostamista kaupunkilaisten hommana.

Kun yrittäjyyden jälkeisinä vuosina sain joskus määräaikaistöitä rakennuksilla tai kalanviljelylaitoksilla, työkaverit kiinnittivät huomiota siihen, että minulla oli aina eväänä mustikkakeittoa. No, sitä sai, kun kävi joutoaikoina metsässä, viivähti siellä jokusen tunnin.

Minä nostan hurraa-huudon mustikkametsälle, kuten Junnu Vainio Kotkan satamalle, ”koska mulla paikkaa ollut ei sen parempaa”.

Nyt, kun olen ollut jo yli viisitoista vuotta vakinaisessa virassa, josta saan ihan kelvollista palkkaa, haluan silti muistaa ja pitää arvossa lapsuuden ja yrittäjyyden jälkeisten aikojen tilannetta, että kotipuutarha ja marjametsä kannattaa pitää arvossa, jos suinkin mahdollista. Myös odotan mielenkiinnolla tulevaa kanttarelli- ja suppilovahverosatoa.

Olenhan vielä nauttimastani vakipaikasta huolimatta niitä pienipalkkaisimpia, joihin lomarahojen leikkaus vaikutti merkittävästi. Niinpä on merkityksellistä oman puutarhan perunan, kurkun ja tomaatin tuotanto sekä metsästä saatavat marjat ja sienet.

Ja niillä kuulkaa pärjää! Luontoäidin ruokapakettien jako kannattaa hyödyntää. Kaupat ovat toki tarpeellisia, mutta niiden pakastealtaat ylläpitäjiensä tienestipaikkoja. Että jos vain aikasi antaa myöten ja muuten pääset, niin mene ihmeessä marja- ja sienimetsään. Jos saat yli oman tarpeesi, myy saaliisi haluaville, ja ota kunnon hinta.

9. heinäkuuta vuonna 2019, Äijä.

2 kommenttia artikkeliin ”Mustikkametsässä tuumittua

    1. Noh, muistelen viime opinnoistani, kun ne pätkäisi sen tuen kesäksi poikki. Pakkohan oli jotain lisätöitä osa-aikaisen lukkarinhomman lisäksi tehdä.
      Sillä seurauksella, että perivät joka markan takaisin. Makselin tuossa 2004 tienoilla ne ulosottoon pois.

      Että ei se ihan kohillaan ole lakien eikä toisaalta vaatimustenkaan puolesta.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s