Nyt kesälomalla on välillä kirjakin pysynyt kädessä. Jotenkin arkisen aherruksen keskellä sanomalehti tabletilta on se, mitä tulee luettua. Se on sääli. Sillä mikäpä voittaa kirjan!? Ei mikään.

Kirjastossa poikkesin heti loman alkupäivinä, ja mukaan tarttui Tapio Saarelainen: Simo Häyhä, Talvisodan legendaarinen tarkka-ampuja.

Se olikin haastavaa luettavaa, sillä vaikka olen armeijan käynyt ja suhtaudun maanpuolustukseen melko myönteisesti, en ole koskaan päässyt upseerien kanssa samalle aaltopituudelle.  Kylläkin hyväksyn sen ajatuksen, että jos maan itsenäisyyttä ja turvallisuutta joku tai jokin uhkaa, niin homma on hoidettava. Olen saattanut tätä lukkarinvirkaa hoitaessani melkoisen joukon sotahommissa olleita miehiä ikuiseen lepoon. Tuntenut syvää kunnioitusta. Kerran ihan tavallisissa hautajaisissa tuossa lähistöllä tavailin aikani kuluksi seurakuntakodin seinällä olevia marmoritauluja. Heinäkuussa 1941 oli tuon paikkakunnan miehiä kaatunut reilun viikon sisällä lähes kymmenen Näätäoja – nimisessä paikassa.

Välipalaksi piti kaivaa omasta kirjastosta Sakari Issakainen :Vesimiehen Fuuga. Tämä heinävetinen opettaja on kirjoittanut tarinan diplomiurkurista, joka uransa nousuvaiheessa joutuu onnettomuuteen (vähän omaa tyhmyyttään) , vammautuu sormestaan ja polvestaan ja päätyy erinäisten vaiheiden väliaikaiseksi kanttoriksi Kurrijärvelle, joka muistuttaa kohtalaisen paljon Heinävettä. Muistan aikanaan kirjastosta kannettuna ahmineeni teoksen ilta-yö- rupeamassa, nykyisin palailen siihen välillä.  Päähenkilö siis palaa puolitaitoisena ammattiin, jossa hän on ennen ollut huippu. Sitten paikalle ilmaantuu entinen oppilas, joka on itse asiassa hänet vammauttanut, ja vanha suola tuntuu janottavan kovasti.

Vammautunut entinen huippu alkaa epätoivoisesti harjoitella takaisin entisiin sfääreihinsä – tuttua, tuttua. Kuinka paljon on tullut harjoiteltua. Minun tapauksessani vain ne lahjat puuttuvat. Mutta on herkullista luettavaa kyllä.

Piti muuten ihan tämän kirjan perusteella kerran ajellessa käydä Heinäveden suuressa kirkossa, asettumassa kertojan asemaan. Toki ei kirjassa kuvattuja urkuja enää ollut. Olen semmoinen lukija, että palailen aina pitämiini teoksiin. Päätalot on tullut luettua varmaan puolenkinkymmentä kertaa, samoin Linnan keskeiset, eli Pohjantähti ja Tuntematon. Haanpään kootut (Kauppisen toimittamana) ovat hyllyssäni aina saatavissa. Päätalot eivät ole, jostain syystä.

Sitten oli aika avata kirjastosta hetken mielijohteesta napattu Pekka Haavisto: Hatunnosto. Siinäpä olikin kertakaikkisen mielenkiintoinen kirja, joka on vielä kesken, mutta jonka tulen tässä lomaviikkoina tavailemaan hyvinkin hartaasti. Haavistohan on ollut rauhanneuvottelijana vaikkapa Lähi-idässä, ja vaikka en viherpiipertäjä olekaan, kunnioitan häntä kovasti hänen vilpittömästä pyrkimyksestään rauhan välittäjänä.

Vielä odottaa kirjastosta kannettujen kasassa teos Olof Palmesta, kirjoittajana Henrik Berggren. Yhtään en tiedä, mitä tuo teos pitää sisälään, mutta Palme kyllä kovasti kiinnostaa. Muistan hyvin sen helmikuisen aamun, kun oltiin oltu keikalla keskisuomalaisessa hotellissa, ja yövytty (se on ainut kerta, kun olen yöpynyt soittokeikkojen vuoksi), ja oltiin hotellin aamupalalla.  Naureskeltiin Pepe Willbergin Aamu-kappaleen (joka on hieno) äänitystä (Finnlevy 1970- luvulla), ja sitten tuli radiouutiset. ”Ruotsin pääministeri Olof Palme on kuollut. Hänet ammuttiin kuoliaaksi…” basistilta pääsi ”Oho”.  Niin pääsi minultakin, mutta ei ääneen.

Aiemmin kesällä luin Juha Seppälän Paholaisen haarukan, olin sen ostanut jostain nettikirjakaupasta. Samassa kokoelmassa oli muinoin hilpeyttä herättänyt Super Market ja joku kolmaskin, jota en tässä muista. Se oli sellainen perheen vähittäistä hajoamista käsitellyt pienoisromaani tai joku sellainen.

Pakko on sanoa omasta lukemisesta, että kotimaiseen enimmäkseen mieleni halajaa. Käännöskirjallisuus on pääosin käännettyä, tulkittua, johon ei oikein pääse sisään.

Ja toisekseen on pakko sanoa omasta lukemisesta, etten lähde sillä kerskumaan, sillä se on ollut viitisentoista ja enemmänkin vuotta melko vähäistä, jos verrataan siihen vanhaan aikaan, kun ahmin kirjoja kuten makkarapaketteja.

Niin on digiaika minuakin muuttanut. Juuri tänään harmittelin lukiolaisten kohtaa, jotka joutuvat Helsingin Sanomain mukaan selvitäkseen opinnoista hankkimaan vähintään 600 euron kannettavan tietokoneen. Muistan itse ajan, kun haaveksin tietokoneesta. Sellainen on ollut käytettävissäni 1990- luvun lopulta saakka. Aluksi ns. työnantajan, vuodensta 2001 lähtien oma. Puolisen vuotta olin kerran, kun oli kovalevy rikki, ilman tietokonetta.  Mutta viimeiset 16 vuotta olen ollut tilaisuudessa käyttää tietokonetta joka päivä.

Silti ajattelen, että paperinen, painettu kirja on kuitenkin melkoisen voittamaton kapistus tässä maailman mylläkässä.

4 kommenttia artikkeliin ”Lueskelua

  1. Tunnenpa tuon Issakaisen, naapuripitäjän miehen. Musiikkiin kantaaottava, meikäläisenkin esityksiin joskus muinoin.

    Hyviä kirjoja olet valikoinut. Hyvä ne on lukea ihan paperisena, mutta kokeilepas tätä: https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1907413?page=1&term=ALASTALON&term=SALISSA . Tuon olen lukenut oikeana kirjana, ymmärrän niitä, jotka pitävät pitkävetehisenä, mutta kun nyt uudestaan taas lukee, kuinka Pukkila, Pukkila kerää sisuaan, kerää sisuaan pärjätäkseen Alastalolle, niin hykerryttääpä lukijaa kiireetön kehitelmä. Merenrannan muusikolle mainiota maisteltavaa parkkilaivan pähkäilyistä.

    Tykkää

    1. Pitääpä perehtyä. Olenhan lukenut Karamazovin veljeksetkin, minkätähe en siis Kustavin suuren miehen teosta tavailisi?

      Tykkää

  2. äej ja kavi

    ’Käännöskirjallisuus on pääosin käännettyä, tulkittua, johon ei oikein pääse sisään.’
    = sama täällä, tismalleen.

    Alastaloa ei voita muut kuin Kirkolle. Kokkeilkaas.

    Ja onhan Issakaisella vielä tämä: Paratiisissa ei soi Paganini. (Tosin pikkuisen liian viimeistä piirua myöten rakennettu, kaavamainen siis – improvisointi puuttuu, mikä lienee musiikissakin yksi tärkeä elementti.)

    Tykkää

    1. Olenpa Issakaisen esikoisenkin tavaillut. Sehän sai oikein palkintojakin, ja taisi saada tuo Vesimiehen fuugakin.
      Joka tapauksessa tuo viimeksimainittu minuun kovin niin sanotusti kolahti. Ehkä se oli se fasiliteettien ja aatoksen saavuttaman eroavaisuus, joka niin viehätti. Siinä määrin, että kirja piti omaan hyllyyn antikvariaatista hankkia.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s