…alkaa tämän kesän toisen lomapätkän viimeinen viikko.

Kaksi tuttavakolleegaa, toinen läheinen opiskelukaveri,  on tänä suvena vaihtanut ammattia ja työpaikkaa. Vähän samaan suuntaan ovat menneet, eli musiikki on edelleen jossain osassa, mutta työt ovat maanantaista perjantaihin.

Istu ja pala!

On pakko sanoa, että kun Paraisten urkupäivien konsertissa kesäkuussa improvisoin Frobenius-uruilla, se tuntui makealta. Tai kun sain laulaa erinomaisen pätevän opettajan luvalla Toivo Kuulan Kesäyön kirkkomaalla, olin unelmieni täyttymyksessä.  Mutta edellinen yhtä makealta tuntunut tilanne oli vajaan viiden vuoden takaa. Tai no, pääseehän sitä muutaman kerran vuodessa työkavereiden kanssa musisoimaan ihan töissäkin, mutta puhunkin nyt supermakeista tilanteista. Rakastan edelleen syvästi urkujen soittoa ja urkumusiikkia, ja perinteisen kirkkomusiikin laulamista. Kanttorin viran hoidosta en ole enää ihan yhtä varma.

Pakko on tunnustaa, että olen hekumoinut mielessäni siitä, että jos löytäisi jostain sellaisen homman, jossa saisi tätä niin sanottua osaamistaan käyttää. Tai kelpaisi mikä tahansa maanantaista perjantaihin tehtävä työ, jossa pärjäisin ja josta saisin palkkaa edes sen, minkä tuosta kanttorin hommasta.

Pakko on myöntää, että kun toukokuussa 1996 aloin hoitaa erään pienen seurakunnan kanttorin viransijaisuutta, olin varma siitä, että olen oikealla alallani. Hakeuduin sitten oikein hommaamaan paperitkin, vähimmäiset sellaiset. Voin hakea ns muuta piispainkokouksen hyväksymää tutkintoa edellyttävää virkaa, jollaisia aina silloin tällöin on auki. Sellaista olen hoitanut nykyisessä paikassani kuusitoista vuotta. Edelleen rakastan urkumusiikkia, edelleen rakastan kirkkomusiikkiteoksia.

Mutta en ole ihan varma siitä, että seurakuntalaiset ovat samaa mieltä. Kuinkahan monta kertaa vaikka kuoron ollessa messussa mukana olen päätössoittoa soittaessani havahtunut selkäni takaa kuuluvaan kovaääniseen keskusteluun. Tullut sellaiseen johtopäätökseen, ettei tätä, johon rakkaudella käytän kymmeniä tunteja, toiset niin hirveästi arvosta tai siitä pidä väliä.  Se on johtanut siihen, että ns. virkakirkossani ei soittoja ainakaan minun soittamanani enää kuulla. Ymmärrän kyllä, vähemmästäkin.  Kun olen ”kylässä” kolmessa muussa, saatan soittaakin.

Sen tähden olen viestittänyt someitse näille kahdelle rohkealle ex-kolleegalleni, että kuinka ihailenkaan teitä. Ja oikeastaan vähän kadehdinkin. Ovat, perheelliset, neljissä kymmenissä olevat ihmiset, hakeutuneet töihin, joissa viikonloput ovat pääosin vapaat, kuten oikeillakin ihmisillä. Jolloin ei iltaisin, kun muu perhe tulee kotiin töistä, päiväkodista tai koulusta, lähdetä pitämään jotain hartautta, piiriä tai musiikkiryhmää.

Että reliktiksi tässä itsensä tuntee. Kaikki toki rakastavat, kun töihin palkattuna ja sen tähden palkanmaksajia kuunnellen laulan iskelmiä tai johdan iskelmämusiikista ammentavaa, itse vähemmän arvostamaani musiikkia.  Voin sen sietää, kun kerran siitä elantoni saan. Toisaalta, voisin tehdä sellaistakin, josta en niin itse hirveästi välitä, jos saisin vapaat viikonloput, palkkaa tyydyttävästi (vaikka suomalaisten mediaanipalkan verran, josta nykyisin jään reilusti alapuolelle) ja viikon vähemmän lomaa kuin nyt.

Toisaalta, lähenen jo kuutta kymmentä. Että kai nämä loput seitsemän, kahdeksan vuotta menevät tässä iskelmälaulajana kirkkomuusikon vakanssilla. Jos ei sitten jotain erityistä mahdollisuutta ilmene.

Mutta sen olen kyllä päättänyt, että jos vielä joskus loppusoittoa soittaessani kuorolaiset keskustelevat kovaan ääneen, lopetan soittamisen siihen.

2 kommenttia artikkeliin ”Huomenna…

  1. äej

    mikähän siinä on että kun on nuori taikka nuorehko, on vastaanotto työhön ymmärtävää jopa ihailun kera, ja sitten kun aikansa vaikka kuin hyvin ja tosissaan tekee, alkaa ’sorastelu’: joitakin pahapuhujia ilmaantuu takavasemmalle kööriin työssä kuin työssä.

    Vaan minusta kanttori/lukkari on yks hienompia titteleitä: osoittaa osaamista ja alansa hallintaa, eikä siihen ole kuin harvalla taito. Viransijaisia et kadulta ohikulkijoista kaappaa.

    Pyhienvietto nykyisin on jäämässä ihmisiltä kokonaan unholaan: lauantait ja sunnuntait ovat yhtä citymarketia – ei eroa muista viikonpäivistä.
    Perjantaista on tullut kaiken ilon ja riemun päivä. Täsmennys: perjantai-illoista.

    Joten eläppä murehi suotta eli sitä mitä ei enää nykymenossa oo olemassai.
    Ei muuta kuin etiäpäin helpottuneena: huonomminkin voisi olla, paljon. 🙂

    Tykkää

    1. Tottahan tuota töriset. Ennen näihin hommiin rupeamista maistoin sitä autuutta, että raha tuli makaamalla – ei paljoa huvittanut… Tai no, siis kesäisin oli hommia, joskus syyskuullekin asti, sitten kärvistelin syysmyöhän ja sydäntalven kortistossa. Ei ollu herkkua, ei.
      Että sikäli, kun tässä kuitenni selevän leivän syöpi.
      Mutta se Maslowin pentele!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s