Joskus muinoin kuvittelin, että sitten, kun joskus kanttoriksi valmistun, niin menen kirkkoon pihakoivujen suhistessa lempeästi, auringon paistaessa, tervehdin työkavereitani, ja kellojen soitua alan soittaa ja laulaa.

Ja näin tänäänkin tein. Vieläpä tuossa parinsadan metrin päässä olevassa kotikirkossa, joka on tavallaan semmoista über-Gemütlichkeitia. Olin ehtinyt valmistella tilaisuuden hyvin. Niinpä olin huomioinut kirkkoväen arvioimani erityistoiveet huolella. Jätin siis urkumusiikin minimiin, pariin virteen soittelin toki Juhani Haapasalon oivalliset alkusoitot, joista kyllä ihan tosissani tykkään. Että osaa joku kirjoittaa raikkaan kuuloista musiikkia, jota tällainen kylälukkarikin pystyy oppimaan siinä määrin, että kehtaa niitä ihan julkisesti esittää.

Onhan näitä pyhäpäiviä tässä kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana jokusia ollut toki, mutta tämän päivän laatuisia vähemmän. Kun vain oli niin, että mistään ei nipistänyt, mikään ei häirinnyt, ei edes omat vajavaisuudet. 142 vuotta vanhan Zachariassen-urut on oivallinen virsisäestyssoitin, ja kun sen tuntee, saa siitä sävyjä irti pienestä äänikertamäärästä huolimatta. Virret otin varsin harkiten kaikki ihan tutuimmasta päästä.

Eniten kyllä lämmitti tilaisuuden jälkeen kirkkokahvitilaisuudessa, kun naapurikaupungista oli pariskunta, joka erikseen katsoi asiakseen käydä mainitsemassa kanttorin lauluäänestä myönteisessä mielessä. Toki tiedän lauluääneni vahvuudet ja etenkin puutteet, mutta kun joku satunnainen kulkija myönteiseksi tulkittavaan sävyyn jotain sanoo, niin kyllähän se korpilukkarin viluista ja nälkää näkevää sielua jonkin verran lämmittää.

Oma väki kun on niin tottunutta, ne on minun kommervenkkini jo aikoja sitten kaikki kuulleet, ja niihin varmana kyllästyneetkin. Joutuvat raukat vielä ainakin seitsemän vuotta tähän tyytymään, ellei sitten taloustilanteen kaikinpuolinen ankeus heitä sitä ennen armahda.

Mutta minä tulin hyvillä mielin pois. Oli ihan iänikuiset työkaverit, joista ei yllätystä tai piristävää kommenttia kymmeneen vuoteen löytynyt. Mutta että ihan joku oikea ihminen, semmoinen tavallinen, katsoo asiakseen kiittää tai mainita, että tekemiseni oli heidän korvainsa mukaista.

Se on se, mitä silloin muinoin, ennen näihin hommiin rupeamista, kuvittelin tästä välillä saavani.

Toinen asia, mistä tässä hommassani yli kaiken pidän, on tavallisista kaikkein tavallisimpien ihmisten kohtaaminen. Jos joistakin ihmisistä oikein tosi paljon pidän, niin taviksista. Sellaisia kohtaamisia oli puolestaan perjantaina, kun saattelimme kaksikin matkansa päättänyttä viimeiselle matkalleen. Etenkin jälkimmäinen porukka oli aivan huippusympaattinen. Niitä aina välillä tulee. Kaikensorttinen pönötys on poissa, ja asiat tehdään sillä tyylillä, millä on elettykin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s