Paikallinen sopiminen – taikasana, mantra

Aiheesta ”paikallinen sopiminen”, tarkoittaen työelämän pelisääntöjä, työehtoja, palkkausta, vapaita, lomia jne on puhuttu, paljon ja kauan. Kun sovitaan paikallisesti, kaikki ongelmat ratkeavat, on viesti niiltä, jotka teettävät työtä. Ne, jotka tekevät, jakautuvat kolmeen pääryhmään. 

Ne, jotka on tosi hyviä ja tietävät sen, hyväksyvät sen ilman muuta. Saattaisivat saada jopa parempaa palkkaa.
Ne, jotka ei ole penaalin terävimpiä kyniä, saattavat ajatella, että heille sanellaan, miten mennään, eikä siihen ole nokan koputtamista. Ansiot menevät anhittomiin.
Ja sitten on suuri joukko niitä, jotka ei edes tiedä, mitä sellainen tarkoittaa.

Selityksiä mantrasta, lähteenä EK

Äijäblogin tutkiva osasto aloitti selvittämisen, ja näin sanoo asiasta Elinkeinoelämän Keskusliiton lakiasiainjohtaja Markus Äimälä. Juttusarjani alkaa EK:sta, joka lienee työn teettäjien korkeimpia tahoja maassamme, hyvin järjestäytynyt ja yhteen hiileen puhaltava. Lisäksi arvelen, että EK:lla tässä on aika paljon ns. oma lehmä ojassa.

Tämä, mitä tässä on, on pikaisesti luettuani oma referaattini, täysi juttu löytyy tästä. 

Myöntää työnantajajärjestön edustaja aluksi ihan reilusti, ettei paikalliselle sopimiselle ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tästä emme käy kuitenkaan vielä mitään johtopäätöksiä tekemään, se olisi nimittäin osatotuuksiin nojautumista ja näin ollen kehäpäätelmien varassa toimimista, jota blogimme johtava journalisti (sic) Äijä syvästi paheksuu ja pitää monien onnettomien tapahtumien syynäkin. Sitähän tuolla päätöksenteossa nähdään koko ajan.

Seuraavaksi merkittävä toteamus jutussa on se, että työnantajan ja työntekijän välinen sopimus on se paikallinen sopimus. Esimerkkinä, että työpaikalla voidaan sopia joustavista työaikajärjestelyistä kulloisenkin tarpeen mukaan – ja tässä tulee mielenkiintoinen lopuke – työehtosopimuksessa määrätyissä puitteissa.
Tätä ei siis voine verrata kaupan ja ravitsemusalan ns. nollatuntisopimuksiin tai vuokrafirmatyöskentelyyn, jossa työn teettäjä kutsuu silloin kun tarvitsee, ja työntekijä sitoutuu olemaan vain työnantajan, ei kenenkään muun, palveluksessa.

Tulkitsenko siis oikein, että tuo esimerkkitapaus antaisi mahdollisuuden teettää pitempää päivää silloin kun on kiire, ja lyhyempää silloin kun tilauskirja on tyhjempi.

Tästäkään ei vielä pysty mitään lopullista sanomaan, sillä linkkaamassani jutussa oli sana ”esimerkiksi”. Tätä voi varmaan ilmetä kaikissa niissä kohdissa ja tarpeissa, mitä työn teettäjällä työn tekijään päin on.

Enpä siis käy tässä vielä antamaan minkäänlaista lausuntoa.

Mutta pohditaanpa vielä lakiasiainjohtajan tekstistä yhtä virkettä:
”Työehtosopimuksessa voidaan myös todeta, että joistain asioista voidaan sopia suoraan työntekijän kanssa ja toisista pitää taas sopia henkilöstön edustajan kanssa.”

Tässä on kyllä valitettavan vähän mitään, mihin tarttua. Ympäripyöreää, kriisiviestinnän oloista jaarittelua, josta ainakaan täällä ei tultu hullua hurskaammaksi.

Selityksiä mantrasta, lähteenä Suomen Yrittäjät

Suomen Yrittäjät on pienten ja keskisuurten yritysten liittymä, johon itsekin kuuluin muinoin yrittäjänä ollessani, tosin siitä ei ollut minulle oikeastaan muistaakseni mitään hyötyä, ei kyllä haittaakaan. Kokouksissa kävin, ei siitä sen enempää.

Heillä on jo napakampi ote, kuten voi tästä todeta.

Tiivistelmäkin on jo pitkähkö, joten koetan löytää oleellisimmat asiat. Ensimmäisenä tuleekin se, jonka olen arvellut olevan tuskallisinta: ” Ylityökorvauksia ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa yrityksen kriisitilanteissakaan. Vastaavasti, kuten muissakin työehtosopimuksissa, lomaltapaluurahat ja pekkasvapaat ovat koskemattomia.”

Ja loppupuolella kappale: ”Suomessa kaivataan vastaavan kaltaista laajaa työmarkkinauudistusta kuin Saksassa 2000-luvun alussa. Uuden hallituksen pitäisi ottaa tehtäväkseen uudistaa työehtojen sopimusjärjestelmä sallimalla työsuhteen osapuolten poiketa nykyistä huomattavasti laajemmin työlakien ja työehtosopimusten määräyksistä. Tällä parannettaisiin suomalaisen työn kilpailukykyä ja lisättäisiin työpaikkoja Suomessa.”

Työpaikat lisääntyvät, jos työn teettäminen ei maksa niin paljon, ja on helpompaa.  Toisaalta pienyrittäjän tuskankin saattaa ymmärtää, jos vähän empatiaa harjoittaa. Muuan pienyrittäjä sen sanoitti: ”Vaikka työntekijä ei ees sairastais, niin se on 11 kuukautta töissä ja sille pitää maksaa 13 kuukauden palkka”.  Se on siitä katteesta se kulu revittävä. Siihen päälle työterveyshuollot, sairasajan palkat sun muut, niin jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, miten paljon on saatava varalle rahaa. Se on yrittäjälle, jolle jokainen tulosentti on revittävä myyntikattesta aivan eri luokan tilanne kuin suurissa firmoissa, joissa henkilöstökulujen osa on pienempi.

Sitten on se puoli, että jos olet siivoojana pikkufirmassa tai vaikka suuressa paperitehtaassa (vai onko ne jo ulkoistettu), olet samaa työtä tehden aika tavalla eri asemassa kuin se toinen.
Onko nyt niin, että vain todetaan, että eipä mene nallekarkit tasan, vai mitä tehdään?

Viimeiset kolmisenkymmentä vuotta olemme kyllä olleet voimakkaan valistuskampanjan kohteena siitä, miten kohtuuttoman kallista työtä on teettää. Pitäisikö tässä kohtalaisen pienipalkkaisessa mutta silti niin ylen turvallisessa virassa sen kaikkine etuineen tuntea huonoa omaatuntoa?

Olisiko se sitten hyvä, jos olisi sellainen työssäkäyvien  joukko, joka selvitäkseen tarvitsisi vielä sosiaalitoimen apua selvitäkseen asioistaan? Siinä töiden päälle iltasella vielä täyttelemään hakemuksia ja selvityksiä, niinkö?  Vaikka niinhän se rakastettu talousneromme B.W. on sanonut, että palkalla selviäminen on kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa.

Nyt alkaa olla jo vaikeaa Äijä- journalistin säilyttää puolueettomuus, mutta sanon itselleni:  ”Äijä Äijä, hold your horses, sanon. Kuunnellaan, katastellaan, mitä toiset sanovat.”

Nämä Yrittäjäin sivuilla olevat pyrkimykset eivät siis ole mitään järisyttävän uusia, muuan valkohapsinen talousvaikuttaja, joka meni manan majoille niihin aikoihin, kun itse aloin yrittäjyyden epäonnesta lopullisesti jaloilleni konkoa, oli voimiensa päivinä, 1980- luvulla, melkein joka ilta jos ei Ylen niin sitten Kympin uutisissa oli kuvattuna jossain tilaisuudessa vaatien tällaisia uudistuksia.

 

Selityksiä mantrasta, lähteenä SAK

Eikös se ole niin, että jos jotakuta syytetään, on länsimaisen oikeuskäytännön mukaan puolustukselle annettava puheenvuoro.
SAK monine liittoineen on monen silmissä kirosana. Valtio valtiossa, mahti lakien ja asetusten yli, kilpailukyvyn romuttaja, tuottavuuden ulosmittaaja – näin olen ihan omin korvin monen täysijärkisenä pitämäni ihmisen sanovan, ja havainnut muutoin lupsakoissa ja tasaisissa ihmisissä kiihtymystä, joskus jopa raivoa.

Jos kiinnostaa, vilkaisepa tätä. Minä vilkaisin, ja hämmästyin aineiston runsasta määrää. Valtaosa aineistosta on viime ja toissavuodelta, mutta aikaisempien tahojen aineistot ovat vielä vanhemmat.

Valitsin tuon myytinmurtaja-kohdan, jossa on toki sellainen heikkous, että SAK vastaa itse itselleen asettamiin väitteisiin. Tosin väitteet voisivat olla työnantajatahonkin, on niitä sieltä kuultu.
Selviä väitteitä, joihin tarttua on vaikkapa kohdassa 3, jossa SAK tuo julki huolensa siitä, että paikallinen sopiminen saattaisi työntekijän täysin työnantajansa armoille.
Kaksi vaihtoehtoahan siinä silloin on, joko ottaa tai jättää. Jos on se penaalin terävämpi kynä, saattaa käden ovenripaan osuessa hyvinkin kuulua ”ootas vähän, puhellaan”, mutta varmasti jonkun kohdalla ei niinkään. Itse kuulun ehdottomasti tähän vähemmän terävien penaalin kynien joukkoon.
Lopuksi SAK tuossa sanoo ihan suoraan: ”SAK:n tavoite on turvata reunaehdot paikalliselle sopimiselle siten, ettei sopimisesta tule sanelua eikä sen varjolla heikennetä työntekijöiden asemaa.”

 

Kaksi puolesta, yksi vastaan

EK ja Yrittäjät tässä kokevat elinkeinoelämän ja yritysten puolta pitää. SAK ja kenties jotkut muutkin keskusjärjestöt taas omiensa.

Mitä tästä on sanominen?
Ihan tavallista maailmanpitoahan tämä on. Itse kukin koettaa parhaan kykynsä mukaan osansa ottaa, sen osan, jonka katsoo itselleen kuuluvan. On päivänselvää, että jos on vaikka yrittäjä tai vaikka pörssiyhtiötä luotsaava johtaja, on omistajan etu se tärkein. Työntekijä on tuotannontekijä, joita yritys ostaa ja yhdistää tuotantoprosessissa ja sää näin aikaiseksi suoritteen, alkoi muinoin se taloustieteen oppikirja, jota pänttäsin päästäkseni yliopistoon (en päässyt).  Ja mitä kalliimmaksi tuotannontekijä tulee, sen kalliimpi suorite. Jos jossain lauhkean vyöhykkeen sotilasdiktatuurimaassa tehdään hommia eurolla tunti, on selvä, että sinne mieli palaa. Jos kerran siellä niin miksei meilläkin.

Toisaalta haluaa se työntekijäkin osansa. Meillä laittoivat pakolliset koulut aikanaan, ja lukea osaa melkein kaikki. Jos tuntuu siltä, ettei palkallaan pärjää, niin teettäjän kannalta propagandistiset kirjoitukset saattavat sattua hyvään maahan… Tämän ajan viihteellistyminen tietysti tuota tuskaa helpottaa, mutta jos niillä ei ole varaa sitä viihdettäkään hankkia, niin siinäpä agitaattoreille yleisöä….

Loppuviimeksi näistä asioista on mahdotonta vetää objektiivista johtopäätöstä. Että mikä se nyt tässä oikein olisi. Se oikea ja väärä kun on riippuvainen itse kunkin arvoista. Tämä selviää ihan salamannopeasti lukutaitoiselle, jos seuraa vaikka verkosta jotain keskustelua. Vilkaisin taannoin somesta kehitysmaissa apua antavan World Visionin sivuilta keskustelua sen perusteella, kun WV esitteli ylpeänä saavutustaan entisen, hengissä säilyneen lapsisotilaan palattua tappajanuraltaan viljelemään vihanneksia isoisänsä kanssa.
Keskustelu jakautui kahtia.
Toisten mielestä oli hieno asia, että oli saatu autettua.
Toisten mielestä se taas oli ihan hirveän väärin, sama kuin kaivoon vettä kantaisi.

Että jätetäänpä tämä asia ihan itse kukisenkin harkittavaksi. Valistajia suuntaan ja toiseen riittää, älä hyvä ihminen heitä usko. Laita itsesi sille kohdalle arvioiden realistisesti kykysi ja mahdollisuutesi. Vasta sitten voit ottaa kantaa tähänkin kysymykseen.

Niin minäkin teen.

Advertisement