Tänään oli työpäivä. Tehtävät olivat enemmän semmoisia konttoriluontoisia, ja sitten piti varmistaa, että huomisen siunauksen musiikit sujuvat. Mihinkään tilaisuuteen ei tarvinnut mennä, joten tein sellaista omavaltaista liukumaa. Nipistin aamupäivästä jokusen tunnin itselleni, ollen kuitenkin puhelimen saavutettavissa joka hetki.

Oli tyyntä ja aurinko paistoi. Viileän yön jäljiltä sumu leijaili aamuvarhaisella maiseman yllä. Varmistin, että kamera on latingissa, etsiskelin avainkaapista veneen avaimet ja pyöräilin rantaan. Jätin pikajalan Pertsan ja Kilun Viimeisissä Kaaneissa käyttämän ranta-aitan nurkalle, astelin veneelle, irrotin keulaköydet laiturin lenkistä ja peräköydet aisojen päästä, laskin sähkökipillä moottoria sen verran alas, että propelli on juuri ja juuri veden alla. Niin, sitä ennen tietenkin kaivelin sivulaatikosta pelastusliivit ja sytytysnarun, ja katsoin pilssistä, että on polttoainetta riittävästi. 25 litran säiliö oli melko tyhjä, mutta 12 litran varasäiliö ihan täynnä. Bensaletku oli kiinni isossa säiliössä, ja arvelin, että jos loppuu jossain vaiheessa, niin sen kun vaihtaa ja kääntyy takaisin, varmana riittää. Vielä varmistus Ilmatieteen laitokselta, ettei ole tuuli nousemassa kovemmaksi, ja niin vakuutti sääsovellus, että metrin sekunnissa tuulee koko ikisen syyspäivän.

Eipä muuta kuin ”sitruunalla” pumppasin letkun piukkaan, käänsin avaimesta, ja Honda alkoi mukavan nelitahtisen murinansa. Eipä muuta kuin peruutusvaihde päälle, vene pois karsinastaan, sitten vaihde eteenpäin, pysäsin siihen venerivistöjen väliin, sammutin koneen, ja kävin nostelemassa lepuuttajat paatin sisälle. Sanovat kuulemma nakkikioskiksi sellaista paattia, jossa lepuuttajat roikkuvat ulkona ajon aikana.

Ja sitten vain pois venerivistöjen välistä, kone sähkötrimmillä ala-asentoon, kunhan vesikasvillisuus vähenee. Sitten hana auki, ja vene nousi kuin nousikin liitoon tyynehkön merenlahden pinnalle. Kaasua pienemmäksi, kukapa sitä täysillä ajaa öyhäämään, kun ei ole kiirettä mihinkään.

DSC01628- syysaamu

Niin, ja ennen lähtöä piti sohia vastarannalle päin, jossa auringon valo teki rantasaunan savusta ja sumun rippeistä mukavan näköisen, miltei maalauksellisen näkymän.
DSC01646- syysaamu

Merenlahti on sen verran tuttu ja tarkkaan kuvailtu, että ei kun pyrkimään Raumalle vievälle väylälle, jossa ei juuri ole tullut liikuttua. Mitäs kun on koko kesä ollut hirmuisia, viidestä neljääntoistakin metriä sekunnissa olevia tuulia. Meikäläisen paatilla ei sellaisiin aaltoihin kehtaa tarjotakaan. Kyllä se pystyssä ja pinnalla pysyy, mutta paatti pomppii kuin villihevonen rodeossa, tai sitten on ajettava hissukseen kyntäen ja aalloilla keikkuen. Ei ole kivaa se. Mutta tänään: sen kun antoi auringon paistaa, ja sopi välillä pysähdellä ihastelemaan sitä, millaisia harha-aistimuksia ja kangastuksia merenpinta tekee.

DSC01650-syysaamu

Ihan hirveän kauaa ei tarvinnut ajella, kun vastaan tuli selkeästi semmoinen isomman meren oloinen paikka. Majakka  ja väylämerkit kertovat, että Raumalle ei ihan tolkuttoman pitkästi ole.

DSC01653-syysaamu

Rihtniemen edustallahan Rauma jo alkaa näkyäkin. Vaan ei ollut posaa taskussa, etten sitten kehdannut Rauman vierasvenelaituriin saakka ajella. Ja mitäpä minä siellä muutenkaan, ei ole edes varmaan ne sataman kioskitkaan auki näin myöhään syksyllä. Gyl Raum o ain Raum, vaik sit mereltäkäsi katosis. On se minusta mukavampi kuin Pori, mistä seikasta voi epäillä kaverini Japon, joka on Raumalta kotoisin, minuun harjoittamaa voimakasta valistusta. Raumalaiset ja porilaiset kehuvat toisiaan vähän samaan sävyyn kuin turkulaiset ja tamperelaiset toisiaan. Ei, ei ole kuollut nurkkapatriotismi.
Minua se ei toki millään tasolla haittaa, vieras kun näillä seuduilla olen. Sanotaan, että nykyisellä asuinpaikkakunnallani pitää asua neljäkymmentä vuotta, ennen kuin saa tituleerata itseään paikkakuntalaiseksi. Ei nämä lounaissuomalaiset hätäile hyväksymisen kanssa!

Eipähän muuta kuin vähän kiikaroin Rihtniemeä mereltä käsin. Mertahan tulee etenkin lintujen kevätmuuton aikana välillä kiikaroitua Rihtniemen lintutornilta käsin. Sitten käänsin veneen keulan kotia kohti, ja laitoin pahuuttani Karttaselain- sovelluksen tallentamaan reitin. Piirtää tämä appi viivan ikäänkuin karttatasoksi, ja mittaa matkan.

Puolessa matkassa kone sanoi että moo ja sammua tupsahti. Paatissamme on airot tällaista tapausta varten, mutta minäpä avasin siinä avomerellä pilssin ja vaihdoin bensaletkun siihen varasäiliöön, pumppailin sitruunalla jonkun painalluksen, tärskäytin moottorin käyntiin, ja nostin paatin liitoon jatkaen väylää pitkin. Ja aurinko paistoi, herranen aika että se rävötti isänmaallisen siniseltä taivaalta tuoden syyskuun lopun päivään hohteen, joka veisi syksyn ja ikävän jopa Napasalon kirkolta.

Eipä aikaakaan, kun olin tutun merenlahden suulla, ja silloin työnsin kaasukahvan niin eteen kuin sain, paatin nopeus nousi tuonne 35 km/h seutuville. Kauniisti oli kyllä ruskistuneet rannan kaislat, mutta niitä nyt on tullut katseltua niin paljon, etten kameraa kohottanut.

 

DSC01659-syysaamu

 

Siinä sitten ohiteltiin Marjakarit, Sammalluoto, Huhtakari, Salmisto, Petekari, Trantman, Vehastenluoto, Iso ja Pieni Pääskyluoto, mitä niitä nyt on. Mikonkarin ja Kääpän välistä loiva oikea, kohti Ulkokartan pohjoispuolta, jossa pääsee ajelemaan tovin vielä rektaalimerkkien välissä. Siinäpä se sitten kotisatama oli,  tuttuine rakennuksineen ja mäen päällä olevine tuulimyllyineen. Nostin sähkökipillä koneen niin ylös, että propelli juuri oli veden alla – rannalla kun kasvaa tuuhea vesikasvisto, joka tarttuu potkuriin siinä määrin ahvakkaasti, että sillä saa koneen tehoa alennettua helposti viidenneksellä. Ei kun keula paattirivistöjen väliin, ja oman karsinan kohdalla jyrkkä vasen. Totean, että matkaa Rihtniemestä näyttää kertyvän kahdeksantoista kilometriä. Kyllä hyvällä kelillä varmaan Raumalle täältä vajaassa tunnissa ajaisi. Ja tehokkaammalla moottorilla ja merikelpoisemmalla paatilla varmaan puolessa tunnissa matkan hurauttaisi. Mitä siitä Rihtniemen nokasta Raumalle olisi, yhdeksisen kilometriä, vaikka se niin vieressä näytti olevan. Mutta 25 kilometriä vähemmän silti kuin teitä myöten.

Tulin kotosalle, ja aloin tekemään toimistohommat loppuun, istuksin hyvät tovit soittopelin ääressä valmistellen huomisia ja tulevaisiakin mitä huolellisimmin. Hoidin työsähköposteihin vastailua, suunnitellen ja juonien ensi viikolla alkavia uusia avauksia, joka onnistuessaan muuttaakin työni kuvaa nuorekkaampaan suuntaan. Mukavaa vaihtelua olisi se.

Tämä on kertomus kylälukkarin toimisto- ja harjoittelupäivästä, jonka sai työajattomuuden nojalla keskeyttää parin tunnin merihurvittelulla. Mutta kyllä ne työt tuli tehtyä, ja työpäivälle kertyi mittaa hyvinkin se, mitä työpäivälle kuuluu.
Ja lounaaksi nauttimani, omista tomaateista keitetty tomaattikeittokin oli hyvää.

2 kommenttia artikkeliin ”Aamupäivä Selkämerellä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s