Maaginen hetki

Olen tästä puhunut ennenkin.

Kuka tahansa muusikko, onpa sitten lavoja kiertävä iskelmälaulaja, bändinsä jäsen, sinfonia- tai kamariorkesterin soittaja tai kuka tahansa laulaja, on sillä tavalla samassa veneessä kuin muutkin, että hän sisimmässään haluaa yhtä ainutta asiaa.

Sitä, että kun hän soittaa tai laulaa, se jollain tavalla koskettaa kuulijoita.  Joillekin sen indikaattori on aplodit. Mutta nehän voi olla monenlaisia. Innostuneet, haltioituneet tai kohteliaat. Millaiset ne olivat, se on itse kunkin määriteltävissä.

1980- luvulla ravintolabändeissä se, että joku taputti, kertoi oleellisen. Siinä ympäristössä ei ollut ns kohteliaita aplodeja. Kun ei ollut bändillä nimeä, ei säihkyvää solistia.

Sitten siirryin tänne kirkolliselle puolelle. Täällä ei aplodeja juurikaan saa. Paitsi oman kylän kerhoissa, joissa tosiaan taputetaan, onpa esitys mitä rimpulia tahansa. Ne aplodit ovat aina kohteliaat.

Tässä kirkkomuusikon hommassa luotettavin indikaattori onnistumisesta on seuraava: Jos esityksesi aikana ei kuulu keskustelua. Jos lopetettuasi soittamisen tai laulamisen on ihan hiljaista. Silloin olet sen saavuttanut.

Eikä tämä ole pelkästään minun, korpilukkarin, kokemus. Meidän ammatissa kun kaikentasoiset tuntee kaikentasoisia. Niinpä minun tuttavapiirissäni on vaikka millä mittareilla katsottuna useampikin maamme huippu, mitä urkujensoittoon tulee. Keskustelin tänään yhden sellaisen tosi huipun kanssa. Oli ollut soittamassa edesmenneen kolleegan muistokonsertissa. Kertoi, että kun oli erään kappaleen osuudestaan lopettanut, vallitsi salissa hiiskumaton hiljaisuus.

Sehän se on se hetki, mitä me musiikki-ihmiset tavoittelemme. Että se, mitä esitämme, koskettaisi sillä tavalla kuulijaa, että kun musiikki loppuu, kuulija jää ihan hiljaa ihmettelemään, että joko tämä nyt loppui. Kolleegan esittämä kappale kestää noin kuusi minuuttia. Aika hyvin sai hän pidettyä mielenkiintoa yllä.