Kylässämme vaikutti aivan viime vuosiin saakka mainio kauppias. Hänet korvasi yhtä mainio seuraaja, mutta aina kun näen sen edellisen kauppiaan, joka ensinäkemältä kutsui minut syntymäpäiväjuhlilleen tammikuussa 2003, rutistamme lujasti.

Tulee mieleen eräs keskiviikkoilta vähän reilut kymmenen vuotta sitten. Kauppias oli jo reilusti eläkeiässä, muttei halunnut jättää kauppaansa tyhjilleen, vaan etsi seuraajaa, jonka sai vasta yli 70- vuotiaana.

No niin. Menin käymään kaupassa, ja olin vissiinkin kevätflunssassa. Kuumeessa ja nenä vuotaen, koninyskä hakaten. Valitsin ostokseni, ja tämä hyväsydäminen kauppias tuumi paikallisella murteella: ”Kyl o miäs ny flaati näköne”.

Tämä olotila tavoitti minut viime viikon torstaina. Aamusta alkoi aivastuttaa, iltapäivällä lähdin puolikuntoisena pitämään lasten laulukerhoa, johon ei onneksi tullut yhtään lasta sairastumaan. Vielä jäin hoitamaan pääkirkkoon viikkomessun, tapasin kirkkoon mennessä johtavan kanttorin ynnä viehättävän sellistin, joka soitti tuota sielukasta soitinta todella upeasti, esimieheni urkuillessa huippuluokan ammattitaidollaan.

Sitten jäin minä sinne itsekseni, käynnistin kuoripositiivin, ja katselin Torsten Sörensonin Musicum Brevarium – kokoelmasta sopivaa soitettavaa. Sitten tuli mainio suntio, se ainoa niistä, jolle lähetän virsilistat Kaanaan kielellä.  Muille kuivan asiallisesti.

Pastorikin tuli, ja tämä pastori onkin suosikkini tuossa ammattikunnassa. Kerrassaan upea perheenäiti, jota parempaa tavallisen ihmisen kohtaajaa en ole koskaan missään tavannut. Pidimme messun, ja lähdin kotiin.

Perjantaina heräsin kurjaan oloon. Nenänhuuhtelusarveen tein liuoksen heti aamusta, mutta sekään ei meinannut tulla läpi. Lämpölasi näytti 37 astetta, joka tekee minulle, harvoin kuumeilevalle jo kipeän olon. Tänään ei pahemmin liikuskella, tuumin, ja tämä olikin sopivaa, sillä vapaapäiväni oli siirtynyt perjantaihin.

Sentään tokeennuin sen verran, että leikkelin sulatetusta lampaan niskasta paloja, ruskistin ne pannulle, ja laitoin padan pohjalle odottelemaan. Sitten suikaloin kaalista sellaisia krouveja paloja, laitoin pannulle öljyä ja päälle vähän siirappia, ja pyörittelin kaalinpaloja pannulla sen verran, että pehmenivät vähän, ja kaadoin siihen samaan pataan. Toisin saman toiselle pannulliselle kaalia. Samalla kuorin kaksi sipulia, leikkasin ne renkaiksi ja nakkelin renkaat pataan. Kuorin myös muutaman porkkanan, leikkasin veitsellä sopivan kokoiseksi arvioimikseni paloiksi, ja nakkelin pataan. Kumosin sen toisen pannullisen kaalia sinne pataan, ripottelin joukkoon kelpo annoksen meiramia. Sitten muistin reseptin ulkopuolelta aivan oleellisen asian. Lampaanlihan kanssa ei saa koskaan unohtaa valkosipulia. Niinpä riipaisin keittiössämme aina saatavilla olevia valkosipulinkynsiä muutaman, kuorin ja paloittelin, ja nakkelin pataan. Sekoitin hyvin.

Sitten pataan kansi päälle, ja pata 150- asteiseen uuniin neljäksi tunniksi. Kahden tunnin kohdalla muistin, että happoahan tuossa tarvitaan. Ei kun kaapista Lidlistä tuotu pullo italialaista Balsamicoa, ja siitäpä tiristelin muutaman tipan, olisiko ollut ruokalusikallinen tai kaksi, siihen joukkoon, hämäytin ja kansi kiinni ja pata uuniin.

Kyllä kelpasi siinä reilun neljän tunnin jälkeen sanoa vaimolle, että tulehan syömään.

Sitä makoisaa lammaskaalia syötiin eilenkin. Itselaitetun omenachutneyn, suppilovahverochutneyn ja puolukan kera. Sitä syötiin tänäänkin. Ja syödään vielä huomennakin. Nämä kaalipadat kun ovat siitä loistavia ruokia, että kun ne myöhemmin ylöslämmitetään, ne vain paranevat. On, peijakas, ihmisen elämä flunssaisenakin ihan käypäistä, kun on lammaskaalta syötävänä, etenkin kun ei ole unohtanut valkosipulia ja Balsamicoa.

Perjantai oli siirtovapaapäivä. Mutta lauantaina oli meneminen soittamaan pyhäinpäivän jumalanpalvelus. Vaan perjantaina havaitsin, ettei normaalisti ihan kelvollinen  baritoniääneni ole ollenkaan komea. Kuumeessa en ole, joten ei ole moraalisesti oikein ottaa rokulia. Eikä esimiehelläni lieneekään mitään mahdollisuuksia repäistä vajaan vuorokauden varoitusajalla ketään remmiin. Hetken mietittyäni viestitin yhdelle kuorolaiselleni, eläkepapille muualta päin kyläämme asettuneelle, että oletko tulossa pyhäinpäivänä kirkkoon. Että jos psalmin esilaulaisit. Ja virret. Ja tämä pastorihan suostui, mistä lausuin ja vieläkin lausun hänelle parhaat kiitokseni.

Eilen siis astelin aamusella hieman flaatin näkösen kirkkoon, käytiin psalmi läpi, sekä äärimmäisen kävijäystävälliseksi muokattu virsilista. Kavuttiin eläkepapin kanssa parvelle, laitoin sille solistimikrofonin parven pa-laitteistoon päälle, ja koetin soittaa parhaani mukaan. Tein virsiin tenoricantusfirmusta, sopraanotrioa keskittyen pelkästään soittoon. Se oli oikeastaan opettavaistakin.  Kun oma, kohtalaisen kuuluva ääni on pois pelistä, eikä veisuuta voi ohjata kuin soitollaan, oppii paljon. Vaikkapa laitilalaistoisinnon oikean tempon – omani on ollut aavistuksen vilkkaampi.

Mutta kotikylän seurakunta veisasi kyllä. Mitäs kun oli ne tutut: Rauhan saivat pyhät Herran, Ratki Taivaassa, Oi Jeesus, kiitos nimellesi sun, Ne, jotka täällä uskossa,  Autuaita kaikki, Jo mahtaisimme yötä ja päivääkin kiittää ja Nyt ylös, sieluni.  Alunperin ajattelin ujuttaa mukaan lisävihkosta aiheeseen sopivia, mutta muutin suunnitelmaa jouduttuani äänettömäksi.

Muu väki lähti lähetyslounaalle, itse väikyin kotiin, söin vaimoni kanssa lammaskaalta (joka oli ylös lämmitettynä aina vain parempaa), luin Pentti Haanpään koottuja.

Tänään oli seurakunnassamme vain yksi messu, ja minulla ei ollut siellä tehtävää, minkä seikan tässä kunnossa kiitollisena vastaanotin. Huolta oli kolmivuotiaan kissan kaksipäiväisestä poissaolosta, mutta kisu onneksi ilmaantui iltapäivän tunteina kotiin nälkäisenä ja väsyneenä. Nuorempi kisu on pysytellyt ilonamme öisin, ja mikäpä onkaan mukavampaa uniselle flunssapotilaalle kuin kissan tyytyväisen kehräyksen ääni. Siihen sopii itsekin uinahtaa.

Tänään olen ollut paremmassa kunnossa. Jokunen yskänkohtaus on tullut vielä. Kävin kera vaimoni lyhyehköllä kävelyllä, kuvasin vähän syksyistä luontoa mainiolla kamerallani.

Toivottavasti lähipäivinä en ole enää flaati enkä sen näköinen. Torstaina pitäisi pystyä laulamaan neljä suomalaista yksinlaulua esimieheni oivallisella säestyksellä. Laulut ovat Yrjö Kilpisen Laululle, Sibeliuksen Lastu laihehilla, ja Oskar Merikannon Linnuille kirkkomaalla ja Itkevä huilu.

Todella toivon, että tokenen ne esittämään.

DSC01913 novemberius

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s