Sitä ihmisen suusta suoltuu lauseita solkenaan. On vitsailua, juoruilua, muistelua, ties mitä. Aina välillä pääsee ilmoille, nettiin tai radioaalloille lause semmoinen, josta ilmenee henkilön mielipide asiaan jos toiseenkin.

Ja silloin se koira, johon kalikka kalahtaa, älähtää oikein tosissaan.  Ja niin meillä on rikostutkintoja sanomisista tai kirjoittamisista. On vieraslajeja, homoseksualismia, milloin mitäkin.

Niin, ja tänä vuonna ei päästy edes hääviin marraskuulla alkuun, kun koulun joulujuhlan pitopaikasta tuli linjaus, tai linjaus siitä, missä sellainen ei missään tapauksessa saisi olla.

Tästäpä haluaisinkin vähän pohtia.
En nyt ollenkaan sano, etteikö henkilö saisi olla sitä mieltä, että tällaisia jumalia ei olekaan. Ainut, jota mielestäni ei tarvitsisi olla olemassa on ajatuspoliisi (jollaisia valitettavasti on, ja paljon).
Mutta silti ihmettelen oikein tosi paljon, että mikä ongelma on siinä, jos käy kirkossa. Minä olen monen monta kertaa esitellyt kotikylän hienoa vanhaa kirkkoa turisteille, jotkut sanovat, että ateisteja ollaan, mutta tämä kirkko on hieno.
Mikä ongelma on siinä, jos lapsen korville tulee maailmankatsomuksellista puhetta? Miten kirkossa pidettävä puhe eroaa muusta maailmankatsomuksellisesta puheesta?

Eikö tällä logiikalla oppikirjoista pitäisi pyyhkiä pois kaikki maailmankatsomuksellisuuteen liittyvä?

Minä olin lapsi ja nuori 1960- 70- luvuilla. Ainakin kevätkirkossa istuttiin, suvivirttä laulettiin. Uskontoa opetettiin oikein tunnustuksellisesti. Tuossa -70 – luvun puolen välin tienoilla oli vuoden verran historian kirjana se sellainen pirkkaloitu malli. Kansakoulun puolelta muistelen vallinneen melko vahvan koti-uskonto-isänmaa – aatteellisuuden. Liikuntatunnillakin opettaja karjui asentoa ja lepoa.

Eli kaikkien uhkakuva-analyysien perusteella ikäpolvemme pitäisi olla joko kreationistihihhuleita, änkyräkommunisteja tai vähintään suojeluskunnan haikailijoita.

Vai olisiko, että tuona ylipolitisoituneena aikana, kun olin kansa-, oppi- ja peruskoulussa sai katsauksen vähän monenlaiseen ajatteluun. Kristinuskon perusteisiin, kepulaisuutee, kokoomukselaisuuteen, demariuteen tai kommunismiin.

Jehovan todistajilla oli kai vapautus uskonnonopetuksesta. Mutta ei niitä muistaakseni oikein ollut.

Mutta ainakin minä opin sen, että ihmisillä on mielipiteitä, voimakkaitakin. Että oikein seisomaan pitää puhuessaan nousta.
Mutta ei se ole vaarallista, jos sen verran tajuaa, että ihmisillä nyt kerta kaikkiaan on mielipiteitä politiikasta, taloudesta ja uskonnoista. Ja saa olla mieltä, vaikka niin paljon, että jos haluaa osallistua kulkueisiin, seminaareihin, symposiumeihin tai vaikka terveyslautakunnan kokouksiin, niin siitä sitten vaan.

Olen lukenut keskustelupalstoilta, että organisaatiomme työntekijät ovat tarpeettomia verorahojen syömämiehiä. En yhtään epäile, etteikö kirjoittaja ole vilpittömästi sitä mieltä. Erään kaupungin valtuutettu kampanjoi voimakkaasti musiikkiopiston lakkauttamisen puolesta. Hänen mielestään tavallinen ihminen ei sellaista opetusta tarvitse, korvakuulolla pärjätään. En vähääkään epäile, etteikö kirjoittaja ollut täysin tosissaan.

Mutta mitä sillä on väliä? Jos joku kategorisesti laittaa jonkun ryhmän tarpeettomaksi tms., niin hänellä on siihen usein perusteista paras: Mutu ja se, että kun minä en tarvitse niin kukaan muukaan ei tarvitse…

Mutta meidän aikamme on tuonut paljon herkkänahkaisia mielensäpahoittajia. Jostain vähän ajattelemattomasta lausumasta tulee hirtetyksi. Niinpä näkyvässä asemassa olevien ihmisten  lausunnot ovat niin kieli keskellä suuta annettuja, ettei niissä ole mitään, mihin tarttua.

Saahan sitä mielensäkin pahoittaa, ei siinä mitään. Mutta tykkään kyllä, että nämä kansanryhmäävastaan kiihottamistutkinnat ovat kyllä vähän yliampuvia. Kai sitä itse kukin herneen nenäänsä vetää, milloin mistäkin. Mutta kyllä se sieltä poiskin tulee, kun niistää.

Tämmöisiä mietin hetkeä ennen päivän viimeistä työtehtävää.

Sittenpä olenkin vähän aikaa pois maisemista. Että eipä polarisoitunut keskustelukulttuuri pääse haittaamaan ainakaan pahasti….

2 kommenttia artikkeliin ”Herkkänahkaisia mielensäpahoittajia

  1. Kyllä sitä kuule tavan peruskansalainen joskus viiskytäluvulla mietti ankarasti, mitenkä sitä Maakansaan tahi Punaisiinkin Lehtiin tohtisi kirjoittaa kriitillisen mielipiteensä. Illalla työmaalta tultuaan aggression vallassa suunnitteli herroille luuta kurkkuun, mutta kun se kynäkään ei oikein tahtonut kirjottaa ja ne postimerkitkin oli lopussa, niin aamusella arveli toiseen kertaan jättävänsä… Nyt sitä älykännyn hamuaapi taskustaan ja antaa palaa. Niin muuttuu mailma, Eskoni.

    1970-luvulla Tekniikan Maailma esitteli Texas Instruments-firman valmistaman taskulaskimen. Siinä punaisina kiiluvat numerot näyttivät hetkessä neljän peruslaskutavan tulokset. Haittapuoli oli hinta, joka jutun mukaan oli niin korkea, ettei tavan peruskansalainen sellaista varmaankaan pysty hankkimaan, joten todennäköisesti kuriositeetiksi tämä laite jäänee.

    Tykkää

    1. Niinpä niin. Kyllä minäkin muistan kuulleeni kovia puheita työmaakopeissa, kahvihuoneessa, nuorison kokoontumispaikoissa. Mutta ehkä tosiaan on se älylaite, joka nämä niin sanotut voi primitiivireaktiota kaiken kansan nähtäville tuo.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s