Viimeiset seitsemäntoista vuotta on lukkarin talven yksi rytmittäjä ollut kinkerikierros. Pikkupitäjässä piirejä on vain kuusi (on niitä kyllä siinäkin), ja kuusi iltaa talvisin kuluu istuskellessa ihmisten tupien nurkassa sähköpianon takana. Ihan semmoista on ollut kun aina on pruukannut kinkereillä olla: luetetaan Pipliaa, pastori sitä sitten selittää,  veisataan virsiä ja opiskellaan Katkismusta.

Paljon on muuten homma tässä vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa muuttunut, vaikka kinkerit on samana pysyneet. Jopa siinä määrin on meininki muuttunut, että joku huokaisi tuossa tänä ehtoona kinkerituvassa, että ennen oli kaikki paremmin.

Muuan sanavalmis paikalla olija haastoi tuon ajatuksen. Että oliko tosiaan, hänen mielestään ei muuten ollut, vaan paljon huonommin. Oli perheessänsä mietitty, että mitä jos oltaisi eletty sata vuotta aiemmin.

Se avasi kylälukkarillekin syyn pohtia menneiden kaipuun järkevyyttä. Tosiaan, mitä jos olisinkin syntynyt vuonna 1861. Olihan toki P.E.Svinhufvud syntynyt tuona vuonna, mutta minun väkeni tuohon aikaan on ollut kai lähinnä hyvin vähäisiä talonpoikia, enemmän varmaankin torppareita, muonamiehiä tai mäkitupalaisia, joten luultavasti olisin syntynyt resuiseen lapsilaumaan, josta suurin osa olisi kuollut ennen viidettä ikävuottaan. Lapsuuteen olisi osunut ne pahat nälkävuodet.

Ihan varmaa olisi ollut se, että minkäänlaista koulua en olisi käynyt. Allekirjoitus olisi ollut puumerkki. Eikä varmana olisi lukkaria minusta tullut. Ehkä renki, ehkä metsätyömies, ehkä rakentaja, sellaisia on suvussani ollut entivanhaiset miehet. Ja ehkä joku vähäinen, hallojen hätyyttelemässä talonpoika.Kirjoittaa en varmaankaan olisi osannut, ei olisi ollut tarvetta. Kinkereillä olisin lymynnyt toisten selkien takana peläten, että lukkari tai pappi kuulustelisi ja sitten ankarasti toruisi. Siinä olisi jätkäpojalle ollut totinen nöyrtymisen paikka pappissäädyn edessä!

Ja jestas, jos tuo ruotokin olisi ollut samanlainen, pehmytrustoinen. Neljissäkymmenissä olisin ollut kuluneiden nivelten vuoksi kykenemätön kovaan ruumiilliseen työhön, joka olisi laisilleni ollut ainut mahdollisuus pärjätä päänsä. Ei olisi ollut tekoniveltä apuna. Itse asiassa vuonna 1900 syntynyt isoisänikin jäi ilman sitä apua, hän menetti liikuntakykynsä kuusissakymmenissä.  Kun näitä apuja alkoi tulla, niistä ensimmäiset uutiset kuultiin, oli vaari jo niin huono, ettei olisi leikkauksia kestänyt.

Että kyllä minä taidan sen entisten aikojen haikailun haastajan mielipiteeseen sittenkin yhtyä. Kyllä paljon on paremmin asiat nykyään. Kyllä en kaipaa edes lapsuuteni ilmapiiriin, joka kirkollisesti taisi olla vielä melko juhlallista. Ei ollut kanttori kinkereillä kirjavassa lappilaisvillapaidassa ja kahden viikon sänki leuassa, kuten eilen. Siililtä lähinnä näytti kanttori, kun harmaa, piikkinen parta led-lampun valossa liikahteli äijän veisatessa pää täristen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s