Tarkkaan ottaenhan se tietysti oli eilen, mutta minulle sillä päivällä on ollut aina erityinen merkitys. Lapsena se meinasi sitä, että oli se vaikka tiistaina tai torstaina, niin ei tarvinnut mennä kouluun.

Vapunaattona päästettiin serpentiiniä, mikä tarkoitti sitä, että kaksi lasta meni tien kahta puolen, ja veti serpentiininauhan tiukkaan välilleen. Kun sitten tuli autoja, niin serpentiinin päistä päästettiin irti, ja näin auto sai taustapeiliin tai antenniin kiinnittyen vappukoristeen.

Kotona äiti leipoi munkkeja ja laittoi simaa. Saatettiin käydä koko perhe vappuajelulla. Ehkä Jyväskylässä, ehkä Saarijärvellä.

Vappumarsseihin tai muihinkaan yhteiskunnallisesti aatteellisiin juhliin en ole koskaan osallistunut. Televisiosta katsoin ihmetellen vihaisen näköisinä marssivia ihmisiä. Marssihan on semmoinen asia, jolle mennään tosissaan, ja Kurt Vonnegutin mukaan rummuilla on syvällinen sanoma: ”tärittätää tärittätää tärittä tärittä tärittä tää”. 

Myöhemmin, kun elämänpiirini laajeni, aloin tajuta, että etenkin 1900- luvun alkupuolella syntyneille vähäväkisemmille vappu saattoi olla tosiaan merkittävä päivä. Muuan arvostamani, 1990- luvulla edesmennyt mies pukeutui aina vapunpäivänä parhaimpiinsa, vaikka pysyi toki kotonaan.

Sitten olen tuntenut juurevia talonpoikia, jotka ovat 1. toukokuuta, kun on ollut semmoinen hiljaisempi päivä, laittaneet hevosen perään kärryt ja ajaneet lantaa pellolle. Myöhemmin ovat laittaneet kultivaattorin traktorin kärryn perään, ja tehneet samoin. Mikäs, pellot pitää lannoittaa. Joku on ollut näkevinään jotain mielenosoituksellista tässä, mutta se on itse kunkin omien arvojen pohjalta pohdittava asia.

1980- luvulla, etenkin sen loppupuolella, vapunpäivä oli kova työpäivä. Päivisin soitettiin bändimme kanssa jossain ravintolassa ns. ruokailumusiikkia, illaksi sitten suunnattiin toiseen paikkaan tansseja soittamaan. Sieltä päästiin yhden aikaan yöllä sitten kotiin.

1990- luvulta lähtien vapunpäivä on ollut heti lapsuuden jälkeen parhaimmillaan. Semmoista kotona oloa, rentoutumista,  pitkälle iltapäivään ihan kalsarisillaan olemista. Joskus on napsahtanut yhteiskristillinen vappujuhla kohdalle, sitten on menty sinne. Kerran paikalla oli loistava pianisti, jonka kanssa vedettiin Amazing Grace vähän fiilispohjalta. Nyt tuo loistava pianisti on Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolla opiskelemassa, ja hänestä tulee varmasti loistava kanttori.

Tämän vapunseudun hienointa antia ovat olleet jokailtaiset monituntiset ulkoilut, jolloin on havainnoitu luonnon tapahtumia, viimeksi tänään bongattiin neljä lintulajia ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Heti alkuun tiltaltti tiukutti raidassa, ja se havaittiinkin. Meren rannalla niemessä havaittiin pikkulokki, mikä tuntui mukavalta nähdä. Ja hetken havainnoinnin perusteella, pyrstön mitasta pääteltiin, että lähikivellä olikin kalatiirojen sijasta muutama lapintiira. Ne joskus pohjoiseen mennessään huilaavat täällä lounaan leppeillä maisemilla.  Sitten palailtiin metsäpolkua pitkin, ja eikös pajulintu laulanut sitä hienoa säettään, ja kun aikamme katseltiin, niin lopulta parempi puolisko sen polun viereisessä vesakossa havaitsikin, ja minä sain siitä ihan hienon kuvankin.  Lisäksi laulurastaita, isokoskeloita, joutsenia, harmaahaikara, valkovuokkoja, sinivuokkoja, leskenlehtiä ja oman takapihan rinteessä jopa ensimmäiset voikukat.

Monesti tuossa marras- joulukuussa, sen kirotun pimeyden aikana, tuntuu siltä, että jospa voisikin pienentyä semmoiseksi pökäleeksi, ja tulla huuhdotuksi pöntöstä alas. Mutta onneksi on se tieto, että maaliskuulla se kirottu pimeys alkaa olla ohi, ruoho alkaa vihertää, ja ulkona alkaa senpäiväinen konsertti. Sitä sitä jaksaa odottaa täälläkin, missä ei edes lumi useinkaan talven riemuja tuo.

Mutta nyt on se Robert Schumannin Dichterliebe- laulusarjan ihanan alkulaulun mukaan”Im wundershönen Monat Mai”. 

Mutta tässä näitä vapun seudun luontokuvia muutama myös tänne:

 

Ai niin ja tänään. Tosiaan.
Isäni täytti kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hän on todellinen tervaskanto, jolla järki juoksee, ja joka on kiinni elämässä ihan täysillä. Soitin hänelle onnittelut, kun kaukana hänestä asun. Pappa oli entisellään, ja totesin jossain vaiheessa, että kaipa hänen on meidät jälkikasvunsa vanhainkotiin järjestettävä.

Minä olin töissä, ihan tavallisissa kanttorin lauantaitöissä. No sillä tavalla tietty erilaisissa, etten ollut missään muistotilaisuudessa, sellaisissa ei ole reiluun puoleentoista kuukauteen oltu.

Näin menee aika, ja kuluu elämäni. Ei kai tässä sen ihmeempää.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s