Aamusella herätessä tuli mieleen heti kylmälevossa oleva speltti-graham-vehnäleipätaikina. Jos nyt heti aamulla ennen seitsemää sen laitan tasolepoon, kerkiän sen paistaa ennen tilaisuutta, joka on hieman ennen puoltapäivää. Työtä tänäkin päivänä on vaikka kuinka, tulevaisia varten pitää valmistautua, mutta kelloon sidottua vain tämä yksi tilaisuus.

Sitten vain se taikina alustalle tasolepoon, ripottelin pinnalle ohrajauhoja ja laitoin liinan päälle, sitten keittelin aamukahvit, palasin vielä vuoteeseen lukemaan Helsingin Sanomia, jonka kanssa en monestakaan asiasta ole samaa mieltä, mutta joka on kohtalaisen hyvin toimitettu sanomalehti, ja jota Jooseppi Kinaretilaisen tavoin rumia sanoja vastineeksi mielessäni huudellen saatan lukeakin.

Juotuani pari mukillista kahvia konkoan ylös, etsin veneen avaimet sekä eilen iltapuolella vuokrattuna olevan saunamökin avaimet, ja ajan pyörällä parinsadan metrin päässä olevaan satamaan. Siellä irrotan veneemme keulaköyden laiturista, laitan moottorin käymään, irrottelen peräköydet aisoista, ja odottelen vielä hetken, että vanha Honda- merkkinen 20- hevosvoimainen moottori laskee kierroksensa normaalille tyhjäkäynnille. Automaattirikastin nostaa kierrosluvun tuonne puolentoistatuhannen tienoille, ja jos niillä kierroksilla laittaa vaikka pakin päälle, tekee se voimansiirrolle, erityisesti perälle hallaa. Näin minua on luottomonttöörini valistanut, ja häntä uskon.

Aamun kauneutta ihastellen odottelen siis, että kierrokset laskevat, sitten vedän kahvasta taaksepäin ja peruutan veneen aisojen välistä ”veinväljään”. Sitten naksautan eteenpäinmenovaihteen päälle, pidän vielä sähkökipin avulla moottorin propellin pinnassa, sillä näin loppukesästä rantavesi on täynnä kaikkinaista kasvustoa, joka potkuriin joutuessaan laskee tehoa hyvinkin viidenneksellä. Ensimmäiset parisataa metriä ajelen nostattamatta peräaaltoa, noudattaen satama-alueen 9 km/h rajoitusta. Sitten työnnän kaasukahvan pohjaan, ja vene nousee liitoon ja saavuttaa noin 14 solmun nopeuden hyvinkin pian. Yksin ajaessa yltää jopa 17 solmunkin nopeuteen, mikä tarkoittaa sitä että lahden yli ehtii vajaassa vartissa. Rohdaisten puolella rajoitus alkaa noin 300 metriä ennen rantaa, työnnän kaasukahvaa eteenpäin, vene laskeutuu liidosta kyntämään vettä, ajan lähes tyhjäkäynnillä. Rohdaisten satamassa on parikin purjevenettä, ja haluan huolehtia siitä, etteivät niiden mastot hakkaa toisiinsa peräaaltojen vuoksi.

Kiinnitän peräköyden poijuun, keulaköyden laiturin nousuportaisiin, ja hilpaisen parisataa metriä paikkaan, johon vuokrasaunan avaimet jätän. Palailen veneelle, irrotan keulaköyden, käynnistän moottorin, irrotan peräköyden poijusta ja käännän hissukseen veneen keulan kohti kotiinpäin vievää väylää. Matelen satama-alueen tyhjäkäynnillä, sen päätyttyä työnnän kahvan eteen, ja vene nousee taas liitoon ja saavuttaa 16-17 solmun nopeuden. Seuraan väylää, suuntaan sen jälkeen kahden saaren väliin, jossa aamuaurinkossa punainen lateraalimerkki näkyykin. Ohitan saaren, vaan en kehtaa ihan väylän mukaan mennä, kuten en viitsinyt tulomatkallakaan. Oikaisen kohti Ulkokartaa, tiedän veden olevan kivetöntä tässä kohtaa. Mutta otapa parikinsataa metriä vasemmalle, niin alkaa kolisemaan! Moni on särkenyt veneensä tai moottorinsa perän näissä vesissä! Parempi virsta väärää kuin kyynärä kivikkoa, ajattelen.

Ammattikalastaja osaa ajella siellä kivien välissä suvereenisti, itse pysyttelen mielellään turvavesillä ja väylien läheisyydessä. Runsaan kilometrin mutkasta huolimatta kotisatama on edessä alle vartissa. Vedän kaasukahvan lähelle tyhjäkäyntiä, ohjaan veneen aisapaikalle, kiinnitän peräköydet. Vedän puoshaalla keulan kohti laiturin lenkkiä, kiinnitän keulaköydet siihen. Nousen veneestä, polkupyöräytän 200 metriä kotiin.

Leipä on alkanut kohota, laitan uunin lämpenemään ja vedän leivän pintaan veitsellä kahdensuuntaisia viiltoja. Pian saan leivän uuniin, ja laitan kännykän ajastimen muistuttamaan 20 minuutin päästä lämmön laskusta. Vehnäleipä aletaan paistaa 240-250 asteessa, ja 20 minuutin jälkeen lämpö lasketaan tuonne 180 asteeseen sähköuunissa.

Soitan kotisoittimellani sunnuntain urkukoraaleita käyttäen pariisilaisen St.Eucaire- kirkon uruista tallennettua samplesettiä. Kännykän ajastin piippaa, ja lasken lämmön, laitan ajastuksen oletettuun kypsymishetken, jatkan harjoittelua. Ajastimen piipatessa otan vehnäleivän pois uunista, koputtelen sen pohjaa, ja se kumisee kypsyyttään. Sammutan uunin, laitan leivän liinan alle, jatkan harjoittelua.

Yhdentoista jälkeen sonnostaudun pukuun. Leikkaan lämpimäisleivästä kantapalan, maistan. Hyvää on, kehotan etätöissä olevaa vaimoakin maistamaan. Hän havaitsee saman asian: hyvää on.

Lähden tuohon vieressä olevaan kirkkoon. Mustiin pukeutunutta väkeä liikuskelee, menen sakastiin, jossa pappi ja suntio jo ovatkin. Käymme läpi sovitut asiat, ja hieman ennen tilaisuuden alkua kapuan parvelle ja käynnistän urkujen puhaltimen.

Soitan Albinonin Adagiosta lyhennetyn version. Sitten ihmiset käyvät laskemassa arkulle kukkia, lukevat itkuisin äänin muistolauseita. Viimeisen laskettua improvisoin alkusoiton virteen 338, sen loputtua alan veisata säestäen uruilla tenoricantusfirmuksella: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. Virren loputtua pappi aloittaa.

Välillä lauleskelen omaisten toivoman laulun, pappi jatkaa. Säestän virren 971, Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, ja tietysti laulan voimallisesti. Virren loputtua suntio kutsuu kantajat, ja alan soittaa omaisten toivomaa ”Mun kanteleeni kauniimmin”- laulua.

Lopetettuani menen hautausmaan portille, jossa hautaustoimiston auto on peräluukku auki. Vievät tuhkattavaksi, veisaan kai lähinnä yksinäni ennen auton lähtöä ”Sun haltuus rakas Isäni”. Yksi omaisista pyytää lähiravintolaan kahville, eikä minulla ole mitään legitiimiä syytä kieltäytyä.

Väki osoittautuu jälleen kerran tavallisiksi ihmisiksi, joiden parista olen lähtöisin, ja joiden keskellä parhaiten viihdyn. Ei yhtään sellaista, joka kertoo olevansa jotain, ovatpahan vain kukinenkin, mitä ovat, ihan hyvillä mielin. Joku muistelee hupaisia sattumuksia juuri viime matkalle saattamamme kanssa, joku nauraa silmiään pyyhiskellen.

Pian toivotan pienelle väelle kaikkea hyvää, ja lähdemme suntion kanssa menemään. Pappi menikin jo edeltä, sillä oli joku tilaisuus painamassa päälle. Suntio poikkeaa meillä, annan sille mukaan pari isoa kasvihuonekurkkua ja muutaman tomaatin. Suntio maistaa aiemmin paistamaani leipää, kehuu hyväksi, ja minulle tulee hyvä mieli.

Alan käymään läpi sähköpostia ja taloushallinnon minulle kuuluvia asioita tietokoneella. Harjoittelen vielä tovin sunnuntain soittoja. Sitten tuumaan, että eiköhän tässä perjantaipäivälle ollutkin semminkin kun puolisokin jo työpäiväänsä lopettelee.

Sunnuntain messun toimittava pappi soittaa, ja lähden käymään kirkolla. Sillä välin vaimo on laittanut omista tomaateista, sipuleista ja chileistä tulemaan tomaattikeittoa. Sen valmistuttua nautimme sitä, ja se on hyvää.

Näin loppukesästä maalaisihmisellä on omasta pihasta suurin osa ruokatarvikkeista. Ei tunnu missään, vaikka laittaisivat joka ikisen ravintolan kiinni….

Yksi kommentti artikkeliin ”Yksi päivä korpilukkarin elämässä

  1. äej

    mielenkiinnolla taas luin.
    Sen verran harvinainen toimi Sinulla kaikkine menoineen ja meinikeineen.
    On ’täydentävää’ tietää mitä Se siellä parvella ja kotona puuhailee ja mietiskelee.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s