Aarne sai kahvinsa juotua, sanoi Hilkalle, että nyt hän lähtee verkoille. Pari vuotta sitten oli koittanut eläkepäivät, ja entinen kohtuullinen laitosmiehen palkka vaihtui pienehköön eläkkeeseen. Mutta mitäs, eihän tässä hätiä. Oli asunto kaupungissa maksettu ja tämä kesämökiksi ostettu entinen kotipaikka Syväjärven rannalla. Kyllä täälläkin asuisi ja paljon on oltukin etenkin kun vaimokin pääsi puoli vuotta sitten eläkkeelle omasta työstänsä. Kaupunkiasunnolla oltiin viimeksi vapun aikoihin, ja lokakuuhan tässä jo on pitkällä saati ettei lopuillaan. Voihan se olla velhoakin siellä olla sitten vaikka marraskuulla tai talvisydännä, mutta toistaiseksi ei kumpikaan heistä ole sanallakaan hiiskaissut kaupunkiin palaamisesta.

Mikäs, on sähköt ja kännykkämasto näköhollilla, pystyy hoitamaan tietokoneella pankkiasiat, postin saa käännettyä. Kauppareissuilla on pyörähdetty katsomassa että kerrostalokämpässä on kaikki kunnossa. Oli sieltä hyvä töissä silloin ennen käydä, polkupyörällä pääsi kumpikin, auto oli saanut seistä enimmäkseen tallissa.

Mikäpä oli nyt ollessa. Oli se neljänkymmenenviiden vuoden rupeama takana, vaimolla jokusia vuosia lyhyempi, kun oli lapsia laitettu ne kaksi silloin Kekkosen aikana. Aarne tallusteli polkua pitkin rantasaunalle päin ja mietti omiansa. Tyyntä onneksi tuntuu olevan, hyvin pärjää itsekseen verkoilla. Ei tarvitse soutuvenettä laittaa hinaukseen, voi hurauttaa moottoripaatilla sen reilun puoli peninkulmaa, mikä verkkovesille on.

Siinähän sitä joutaa maisemien ihastelun lomassa miettiä vaikka Amerikan presidentinvaaleja.
– Mitäpä ne toisaalta minulle kuuluu, tuumi mies, mutta mikäpä estää ajatuksia lentämästä tyvenenä kuulaana syysaamuna, vaikka täältä Syväjärven perukoilta Ameriikan raiteille. – Eihän minulla siihen sinänsä mitään sanottavaa ole, mietti mies veneen köysiä irrotellessaan ja konetta veteen kipatessaan. – Mutta toisaalta, kyllä ne siitä niin paljon paasaa. Aamullakin kun heti seitsemän jälkeen radiota kuunneltiin, niin muusta eivät oikein puhuneetkaan.

Että kummanko ne sitten valitsevat? Ei se minulle niin hirveästi kuulu, mutta vaikuttaa kait. On siellä pankin rahastoissa vuosien varrella säästettyä vanhuuden varaa, tässä jo kevätpuolella sen koronan takia olin jo tonnin tappiolla, ja se meinasi kismittää, kun sitä pari vuosikymmentä on tullut kartutettua. No, nyt ollaan sentään jo plussalla, mutta mistä nämä tietää.

Vene liukui pehmeästi pitkin syksyisen järven tyyntä pintaa, Syväjärvi oli säilynyt melko puhtaana, siitä nousi kuhaa ja siikaakin ahventen ja haukien lisäksi. Olipa myös muikkua saatu, mutta nyt ei ole muikkuverkot vedessä. – Trumppi on ovela mies, mietiskeli Aarne, jatkoi ajatustaan – Olen pannut merkille, että se on ovelampi kuin luullaankaan. Öykkäri mikä öykkäri, ihan vastenmielisintä lajia. Mutta sepä osaakin sen konstin, ettei paskanna siihen, mihin ensimmäisen kerran kyykistyy! Se puhelee pehmoisia ja saa kaikki kauhun valtaan. Mutta ovela ukko se on, osaa vetää oikeista naruista. Se tietää sen keskilännen raamattuvyöhykkeen. Kun se siirsi Usan lähetystön Jerusalemiin, niin se sai heti kaikki uskovaiset ihan meikäläisiä myöten puolelleen. Ovela mies se on, tosi ovela. Ei ole niinkuin puoluetoveriedeltäjänsä parin kauden takaa, tämä George Walker Bush. Sehän kuulemma tutki Vanhaa Testamenttia joka aamu puolen tunnin verran. Trumpin raamatuntutkisteluista en tiedä, mutta älli sillä kyllä pelaa. Nyt tämän kampanjansa aikana, kun se lähetystönsiirto on kerjennyt jo vähän unohtua, niin se kajauttaa vastustavansa aborttia. En minä usko, että se sitä yhtään hetkauttaa, olisiko ehkä omasta pussistaankin jonkun maksellut…. Tai tämä nyt on rumasti ajateltu, mietti Aarne, ja harmitteli kaveriaan Pekkaa, joka oli vähän Trumpista keskusteltaessa viime viikolla suutahtanut ja sanonut ettei halua edes verkoille. No, on se ennenkin suuttunut, ja leppynyt se on joka kerta. Se kulkee jossain hengellisessä porukassa, vaikka on muuten ihan mukava mies. Sen kuulten ei kannata Trumppia arvostella, sen tietää Aarne, joka nyt on menossa verkkojaan kokemaan yksin.

Pekka oli ennen nuorramiessä ollut melkoinen humu, melkoinen naistenkaataja ja sitten semmoinen iloinen veikko, joka pystyi kevyesti pitemmätkin pyhänseudut viettämään iloisessa laitamyötäisessä. Sitten siltä lähti akka, kun Pekka jäi rysän päältä kiinni vieraan kanssa, ja miesparan elämä lähti pahalta näyttävään luisuun. Pahaa teki, kun yhtä jalkaa muinoin koulussa kuljettiin, ja kaupunkiinkin kantautui sen toilauksista, kun äitivainaa välillä soitteli ja raportoi kylän kuulumisia. Sitten oliko se seitsenkymmentäluvun loppupuolella, se oli kerran mennyt pikkuisen hönössä herätystelttaan ja tullut siellä uskoon. Hyvä se Pekalle oli, sillä se lopetti juopottelun ja kaikkinaisen huikentelun kertarysäyksellä. Se oli laittanut pellot pakettiin, mutta meni sitten töihin raitistuttuaan postille, ja kantoi pitäjässä kirjeitä ja muuta postia reilut kolmekymmentä vuotta, sitten se irtisanottiin, mutta onnistui sinnittelemään eläkeputkella kohtuullisiin eläkepäiviin. Kun oli tullut hommattua kotipaikka, niin Pekkahan se kalakaveriksi löytyi aika pian. Aarne mietti. Ei minua se haitannut, että se siitä uskostansa puheli. En minä mikään jumalankieltäjä ole koskaan ollut, mutten kyllä semmoinen uskonsoihtukaan kuin Pekka. Pärjäsin minä aikanaan tehtaalla laitosmiehenä tulipalokommunistienkin kanssa, minä vaan kuuntelin, mitä ne rohventeerasivat ja annoin poikien rohventeerata. Silloin kun aatteen taikka uskon palo on semmoinen kuin niillä tulipalokommunisteilla taikka Pekalla omassa uskossansa, on paras vain ajatella, että parasta tietämäänsähän tuo tuossa puhelee. Minun lempiruokani on muikkupaisti, mutta Hilkka ei siitä välitä. Sanoo että on rasvaista ja epäterveellistä, mutta kyllä minä sitä joskus itselleni laitan. Näin eri lailla me senkin kanssa ihan keskeisen tärkeästä asiasta ajatellaan, mutta silti ollaan jo neljäkymmentäkuusi vuotta yksissä oltu, enkä minä usko, että meistä kahta sakkia tulee ennenkuin hakumies jomman kumman meistä noutaa. Ja on kummallakin lapsella omat perheet, mummun vieressä olen jo kaksi vuosikymmentä yöni nukkunut. Kolmattakin polvea on jo taapertelemassa, ja pikku Akselia on mukava kesäpäivinä tuossa pihalla vahdata näin isopapankin ominaisuudessa.

Siikaselkä avautui, vähän nosti tuultakin. Lännestä näkyy tulevan, rannasta pois päin rannasta se painaa, kyllä tässä pärjätään, tuumi mies, ja käänsi trimmillä keulaa vähän pystympään. – Siitä se Pekka minulle tympääntyi, kun minulta puolihuolimattomasti pääsi huonoa puhetta Amerikan presidentistä. Koitti se pahaa mieltään kätkeä, mutta sen ääni kohosi, kun se sanoi, että siirsi se kuitenkin Israelin lähetystön Jerusalemiin, johon se oikeasti kuuluu, ja että ei salli aborttia, lasten murhaamista. Hän kannattaa semmoista, joka ei kannata murhaamista. Koetin minä sitä tyynnytellä, mutta ei kahville suostunut tulemaan, kun verkoilta tultiin, otti vain osansa ja lähti kotiinsa, ja minua vähän harmitti suuri suuni. Olisihan minun pitänyt se ymmärtää, että loukkaantuuhan ihminen, kun sen ajatusten herkimpiä kieliä roimaisee vähän kuin Pete Townshed kitaraansa oikein olan takaa ruimii. No, jospa se siitä ajastaan asettuisi, on se ainakin ennen asettunut. Mutta elähän, tuossahan se on jo parin sadan metrin päässä jatan pää, pitääpä hiljennellä.

Aarne pudotti vauhdin, vene laskeutui liidostansa kyntämään vettä, moottorin murina tuskin kuului, kun japanilaisen teollisuuden kaunis tummakuorinen ihme hyrisi kuin kissanpentu. Kymmenen metrin päässä hän sammutti koneen, nosti sähkökipillä pois vedestä, pisti potkurin päälle rätin. Näin ei verkko sotkeennu propelliin läheskään niin helposti. Hän oli oppinut konstin käydessään Hilkan kanssa Thaimaassa, jossa muskeliveneiden henkilökunta kyytiin ottaessa peitti potkurit räteillä, ettei turisti särje jalkansa hipiää potkuriin.

Tuuli vei venettä syvälle päin, ja Aarne alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Ensimmäisessä potkiskeli pari pulskaa ahventa – verkko oli 45- millinen – ja komea siika. Kaloineen mies nakkasi verkon vasuun, naksautti puikkarin kiinni, otti takataskustaan seuraavan, nosti. Nyt tuntui jo käteen, että tässä verkossa on jotain mainittavampaa. Potkiminen tuntui heti alkuun, ja Aarne odotteli, mitä tuleman pitää. Nousi pari hopeakylkistä siikaa, mutta tuntematon potkija oli vielä näkymättömissä. Nyt alkoi jännitys nousta miehen mielessä. Mikähän siellä oikein on. Jo vilahti silmissä tumma pitkä selkä, välähti kylki. Kuha! Nyt alkoi kalamiehen sydän hakata. Oli suuri kuha sotkeutunut varmaan kuoreita jahdatessaan hänen 45- milliseensä, ja nyt piti olla tarkkana. Väärä liike, ja peto pääsisi jatkamaan saalistustaan!
No niin, mietti Aarne. Siellä olet, ja katsotaan, riittääkö Niemelän akan pojan konstit sinun kuiville saamiseen. Kauan olet sinä teutaroija pääsi säilyttänyt, mutta nyt on paljon mahdollista, että joudutkin meidän pakastimeen. Nyt pitää muistaa papan konstit, kun oltiin tässä samalla järvellä joskus -60- luvulla, minä olin soutumiehenä. Pappa, joka haisi aina vähän viinalle ja vielä enemmän piipputupakalle, oli kyllä kalamies. Silmä kovana minä katsoin, kun suuri kala alkoi lähetä, niin pappa ottikin verkon alapaulastakin kiinni, ja alkoi tehdä semmoista pussia sille puolelle, jossa kalan pyrstö oli. Niin teen minäkin nyt. Rannan puolelta on uinut, rannan puolelle alan pussia tehdä. Nyt ei passaa hätäillä. Kitusistaan on tarttunut ja villisti teutaroi, hissuksiin, hissuksiin… Vielä viisi metriä, elähän elähän sinä vedenvaltias hätäile. Mies veti harkittuja hitaita vetoja pitäen alapaulasta samalla. Kolme metriä. Kyllä reuhtoo, uinut varmaan ihan hiljattain. Nyt löysiä, ettei pääse kireässä potkimaan. Aarne veti melalla pari vetoa, pääsi kalan toiselle puolelle, otti varovasti yläpaulasta, nosti varovasti liinan silmistä, kunnes oli alapaulakin käsissä. Nyt olet peto pussissa, pääsi häneltä ääneenkin, ja nyt saivat liikkeet nopeutta. Peto mätkähti veneen pohjalle, ja Aarne antoi sille melalla heti pari nasakkaa iskua niskaan. Huh, olipa jännittävää! Koko verkko pitkältä matkalta yhtenä myttynä, mutta ehtiipä tuota aitan seinustalla suoria ja paikkaillakin. Kuha oli ainakin seitsemänkymmentä senttiä pitkä ja varmasti puolenkymmentä kiloa se painoi!

Aarne veti loput verkosta ylös, laittoi puikkarille ja nosteli vasuun. Kolmas verkko antoi vielä puolenkymmentä ahventa, joukossa melkein kiloinen körri. Olipa haukikin, parikiloinen siihen uinut, mutta Aarne päästi sen samantien verkosta ja laittoi uimasilleen. – Menehän särkiä syömään, minä en sinua syö, jupisi ukko ykskantaan. Vielä oli yksi 45- millinen, 60 metrin liinalla, ja mies alkoi sitä lappaa puikkarilleen. Hopeakylkisiä siikoja oli kymmenkunta, joten verkkoreissut saattaa hyvinkin viikoksi unohtaa. Kokonaissaalis oli parikymmentä puolen kilon ja kilon välillä olevaa ahventa, suuri kuha ja viitisentoista siikaa. Hommaa piisaa kovastikin aamupäiväksi näiden kanssa. Mies veti vielä merkkilipunkin ylös veneeseen, ja vasta nyt havaitsi kättensä olevan kohmeessa. Lokakuinen aamu on kirpakka, ja vesikin alle kymmenasteista sinne ei kannata ainakaan tipahtaa.

Mies pyyhkäisi kätensä kuivaksi potkurin päällä olleeseen rättiin, laski sähkökipillä moottorin veteen, käynnisti ja alkoi ajella kotirantaa kohti. Oli taas varttitunti aikaa tuumiskella.

Kyllä minä ja Hilkka pärjätään, vaikka ei meidän eläkkeet mitään hirmu suuria olekaan. Serkkupoika, pappismies saa lähelle neljä tuhatta, me Hilkan kanssa yhteensä kaksi ja puoli tuhatta. Eipä meidän tienesteillä enää matkailla eikä törsätä, mutta tämmöinen pieni puuhastelu kyllä onnistuu, ja saa vielä semmoista syötävää, että ei kaupungissa koskaan. Nyt kun minä ajelen rantaan, otan saunan alta maitokärryt ja lykkään vasun sen päällä mäelle aitan nurkalle, niin eiköhän Hilkaltakin ihmetyksen sana löydy. Ja näin syksyllähän täällä muutenkin elää melkein metän roskilla. Eilenkö se oli, kun käytiin katsomassa sieniä, ja kaksi korillista meillä oli kanttarelleja ja suppilovahveroita, kun hämärissä kotipihaan palailtiin. Meni koko ilta niitä siivotessa, Hilkka ne pannulla keitteli kokoon ja laittoi sitten kun oli enimmät vedet pois saanut, pakastepusseihin ja vei kellareihin. Varmaan on täällä minun kalalla ollessani jo laittanut pakkaseenkin. Sanoi lähtiessäni, ettei ota paistia sulamaan ennenkuin olen tullut verkoilta, eikä tarvitsekaan! Eikä varmaan lähdetä kaupunkiinkaan olemaan kuin korkeintaan joulun jälkeen. Oli puhetta, että tulisi lapset ja niiden lastenkin perheet tänne maalle jouluksi, vaikka niistä niin tiedä. Niillä kun on ne kaverinsa, ja saattaa toinen puolisko sanoa, että eiköhän mennä sittenkin hänen sukulaisiinsa tai että ollaan kotona. No, ymmärrän minä sen kyllä. Oliko se tehtaalla se Ronkaisen Matti, joka aina juhlapyhien aikaan valitti, että on yhtä reissaamista. Ajoivat emäntänsä kanssa vuoropäivin, se joka oli apumiehenä, nappasi kaljaa tai viiniä samaan aikaan, kun ei selvin päin vierailurumbaa kestäneet. Meillä ei ikinä semmoista ole ollut, joulupäivänä käytiin aina toisen vanhemmilla, tapanina toisen, semmoiset normaalit kyläilypyrähdykset eikä muuta kuin kahvit juotiin normaalin seurustelun lisäksi, sitten lähdettiin kotia kohti. Siitä ei mitään traumoja kellekään syntynyt. Äitivainaa ei Hilkasta hirveästi tykännyt aluksi, mutta kyllä ne sitten äidin viimeiset viisitoista vuotta oli ihan ystävät jo.

Joo, kaloja tuli kyllä ihan asiaksi asti. Saattaapa olla kylmä jäsenistä sentien mennyt, kun punnaan maitokärryt mäelle rantasaunalta. Pitäisiköhän kurillaan ottaa vaikka puolenkymmentä siikaa ja käydä viemässä Pekalle ja Seijalle. Ihan muina miehinä menisi, eikä puhuisi Trumpista mitään. Ja jos ne alkaa puhua niin vain kuunteleisi. Ihan niin kuin isävainaa neuvoi silloin ennen, että anna sinä poika ihmisten olla kukisenkin omaa mieltään, ja kuuntele niiden puheita ihan niinkuin tärkeätäkin asiaa puhuisivat. Tyhjähän semmoisille on alkaa vastaan väittää. Jos keskustelun sanat on juupas ja eipäs, niin siitä ei mitään järjellistä synny. Itsehän sitä voi olla vaikka mitä mieltä, ja sen näyttämisen paikka on omissa meiningeissä ja vaikka vaalipäivinä, jos politiikasta puhutaan. Joo, otan tosiaan siikoja tai ahvenia, mitä mieltä nyt Hilkkakin on, ja menen muina miehinä käymään. Käyn vaikka rappusilla ja huudan tupaan, että tuli paljon kaloja, otatteko vähän. Ei nekään niin hulluja ole, ettei kalat kelpaisi. Makeaan suuhunsa syövät, kun tietävät kumpikin, että minä en huonoa kalaa koskaan edes ota.

Jaaha, siellä jo kotirantakin näkyy. Pitääkin ennen mytereitä katsoa laiturista veneen kiinnitysknaapit, toinen vähän lonksuu. Puuruuvi mokoma löystyy, pitää laittaa akkukone lataukseen heti tänään, että ennen iltaa käyn katsomassa ruuvien kireyden. Tai olisiko sama ottaa ja laittaa läpipultilla, kunnon aluslevy alapuolelle. Eiköhän niitä tuolla laatikoissa autotallissa ole semmoisiakin, jos joku 130 mm pitkä löytyy, niin sillä se hoituu. Eikä enää löysty. Niin minä teenkin. Knaapi irti, reikä läpi ja läpipultilla, niin ei tarvitse siitäkään huolehtia.

Aarne tuli rantaan, ajoi laiturin viereen, veti puoshaalla veneen knaapin lähelle, kiinnitti veneen keula- ja peräknaapeista. Sitten hän nosti koneen pois vedestä, sammutti päävirran, ja nosti verkkovasun laiturille. Hän haki maitokärryt rantasaunan kuistin alta, ja lykkäsi ne laiturille, nosti vasun kärryjen päälle ja lähti työntelemään kärryjä tuvalle päin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s