Kirpakka lokakuun aamupäivä asteli pienin, sekunnin pituisin askeleentöpöin keskipäivää kohti. Taivas oli Aarnen verkkoreissun, vajaan tunnin ajan, käynyt yhä harmaammaksi, ja kylmiä pisaroita alkoi pikku hiljaa tippua taivaalta maitokärryjä mäkeä ylös työntelevän miehen takin hartioille. Mutta hätäkös hänellä, nykyaikana osataan tehdä kaikkiin säihin sopivia ja vielä kauas näkyviä vaatteita. Aarnella oli visusti tallessa ja hyvin pidettynä töistä jo vuosia sitten saatu huomiovärinen takki. Siihen entiseen laitosmiehen työhön kun kuului myös sellaisia tarkastamisen ja huoltamisen kohteita, joissa ei kysytty säätä eikä olosuhteita, vaan sitä, että kohteet tulivat tarkastetuiksi ja huolletuiksi. Aarne mietti,että hänen kohdallaan elämän tie oli ollut harvinaisen tasainen.

– Sinnehän minä menin tosiaan jo ennen armeijaa, rakennushommiin silloin kun ne sitä tehdasta rakensi. Sieltä rakennukselta armeijaan, ja rakennushommien loppuun palasinkin. Ja sitten kysyivät, että kiinnostaisiko työ uudessa tehtaassa. Kyllähän minua kiinnosti. Ja oli se silloin ihan viisas valintakin, kun ei koulunpenkillä istuminen oikein ollut huvittanut. Sillä lailla minulla oli hyvä tuuri, että nykyaikana ei minun konstillani ole edessä muuta kuin kortisto. Että minun kannaltani se vanha aika oli paljonkin parempaa ainakin siltä kantilta, että töihin pääsi vaikkei ollutkaan kouluja käytynä. Omat mukulat ne on istuneet opintiellä siitäkin edestä. Kumpikin kävi oikein yliopistot, ja kyllä minä niistä ylpeä olen. Että tämmöisen tavallisen ukon ja akan mukulat onkin niin teräväpäisiä olleet, että kävivät kouluja maistereiksi asti. Ei olisi pappavainaa varmaan silmiään, korviaan tai sanomalehtiä uskonut, kun niin Mika kuin Piakin kävivät ylioppilaiksi ja siitä vielä yliopistoonkin. Hyvä on että kävivät, ja vielä semmoisille aloille, että ovat päänsä pärjänneet. Myönnän minä, että monessa suhteessa nykyaika on paljon, paljonkin parempaa kuin silloin ennen. Silloin piti olla melko visusti samanlainen kuin muutkin, ei passannut kovin erikoinen olla. Ja onhan se maailma kehittynyt kovasti. Papan velimies känkkäsi elämänsä viimeiset kolmekymmentä vuotta kainalosauvojen varassa, kun lonkat oli kipeät. Minulle laittoivat sairaalassa tekolonkan, ja ei siitä tiedä tavallisissa oloissa, että semmoista onkaan. Kepeillä känkkäisin minäkin, jos ei maailma olisi eteenpäin mennyt.

Nämä ajatukset keskeytyivät, kun mies tuli kasvimaan kohdalle. – Perunaa tuli kyllä hyvin tänä syksynä, tuli laari ihan täyteen. Porkkanat on varmaan näinä päivinä nostettava, pitää käydä hakemassa peräkärryllä hiekkaa laariin Niemelän kuopalta. Siinä samallahan se käy, kun käyn Pekalle ja Seijalle kaloja viemässä, yksi tie ja kaksi asiaa.

Sade yltyi, ja mies kiiruhti askeltaan. Hän työnteli kärryt ulkorakennuksen liukuovista sisälle, Hilkka tuli rappusille huutelemaan, että tuliko kaloja. Kuultuaan että tuli, se touhusi, että hänpä laittaakin sitten siikasoppaa ruuaksi, että jos vaikka perkaisit niitä ihan ensiksi muutaman hänelle, niin pääset syömään kunhan olet verkkosi selväksi saanut. Aarne katsoi, että pitkän seinän vieri oli vapaa muusta, ja alkoi nostaa verkkoa yläpaulasta roikkumaan seinään lyötyihin nauloihin. Pian saavissa olikin jo Hilkan kyselemä määrä siikoja, ja hän otti puukon, suomusti ja aukoi mahat, ja meinasi lähteä sanomaan että sopisi tulla hakemaan, mutta samassa Hilkka olikin jo kuppeineen paikalla, ja lähti niine nimineen sisälle.

Kalojen päästely ja verkon selvittely on hommaa, jossa ajatus ehtii kulkea vaikka missä. Oppineen ajatukset pohtivat syitä ja seurauksia, mutta eläköityneen laitosmiehen arkinen ajatus askartelee arkisissa. Ja onko se oppineen ajatus sitten sen kummempi kuin oppimattomankaan, on oppineita, jotka kirjoittavat tai sanovat semmoisia asioita, joita ainakin Aarnen sisin ei viisaiksi hyväksy. Mutta ei Aarne sillä kertaa semmoisia miettinyt, vaan eilen sähköpostiin tulleita sähkölaskuja. Energialasku oli ollut pari kymppiä, mutta siirtolasku melkein kuusikymppiä.

– Luinhan minä netistä sen Ylen selvityksen siirtohintojen noususta. Sillähän ne on perustelleet, että kun pitä parannella linjoja, muka maahan kaivaa. Toinen vai kolmas kesäkö takaperin se helikopteri häristi tuossa viikkokaudet, ja siitä roikkui se sirkkelinteriä täynnä oleva härveli, ja raivasivat linjoja semmoisella. Vähenihän ne sähkökatkot silloin. Mutta eihän siihen minua viisaampaa ihmistä tarvita, kun ymmärtää, että eiköhän tämä koko sähköhomma ole sitä samaa suurta huijausta, mikä alkoi jo kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Ne on puhuneet niistä investoinneista, mutta kyllä ne on investoinnit maksattaneet asiakkaillaan, ja voittonsa laittaneet osakkeenomistajille. Toisaalta sillä ne kai rikkaat rahojaan johonkin laittaa, että saisivat ne poikimaan. Ja hyvin ovat ainakin tuossa poikineet. Ajattelenpa tässä vaikka lottovoittajaa, joka olisi ymmärtänyt ostaa sen sähkönsiirtoyhtiön osakkeita, jos ne nyt kenen vain ostettavissa olikaan, silloin, kun ne näitä asioita muljasivat. Hyvät on osingot olleet, ja hyvä niille, jotka niitä saaneet on. Onpas kuha tehnyt ison reiän verkkoon, pitääkin ennen seuraavaa kertaa paikata verkko….

Kuha irtosi rihmoista, ja heti avasi Aarne sen kidusten takaa petokalan kurkun ja laittoi vesiastiaan, vesi alkoi punertua verestä. Samoin hän avasi kaikkien muidenkin, ja laittoi letkusta veden juoksemaan saaviin, että vesi uudistui. Saavin hän laittoi ulkopuolelle, että valui vesi maahan eikä ladon lattialle. – Joo, semmoiseksi ne on tämän maailman laittaneet, että se, jolla on sitä massia, saa sitä reilusti lisää. Meikäläiset, tai enhän minä niitä enää ole, mutta ne, jotka vielä tarvitaan hommia tekemään, tulevat kuulemma liian kalliiksi. Ei kuulemma kannata Suomessa yritystoiminta. Jokainen, joka nyt vähänkin seuraa asioita, tietää,että se on nyt korkeintaan puolitotuus, jos ei ihan täysi vale. Kas, kun tavallinenkin tallaaja saattaa Taloussanomia tietokoneensa ruudulta lueskella, ja sieltäpä näkeekin vähän erilaisen näkövinkkelin asioihin kuin itsellä on. Siellä puhuu rahamiehen suu, ja kyllä minä sen myönnän, että suu sopii rahamiehelläkin olla siinä kuin vähäisemmälläkin eläjällä. Rahamies puhuu rahamiehen näkövinkkelistä, ja sille jokainen kuluerä on kuluerä, onpa se sitten vaikka leipäänsä töistä nikertävä lähimmäinen. Mitä vähemmällä rahalla se sen työn saa teetettyä, niin sitä tyytyväisempi se on. Samahan se on kaikilla. Kun minä tarvitsen jotakin, niin minä etsin netistä sen, minkä halvimmalla saan ja hommaan sen. Oikeammin olisi se, että menisin käymään kaupungissa ja hakisin sieltä, mutta eläkeläisen penningit on venytettävä riittämään moneen, eikä siinä paljon aatteellisuudet auta. Sama se kai on niillä rahamiehillä, sen minä myönnän. Tietenkin sitä meikäläisen näkövinkkelistä ajattelee sillä lailla, että niillä nyt olisi varaa olla vähän laupiaampia ja vaikka isänmaallisiakin, mutta olisinkos minä rehellinen, jos niin sanoisin. Sillä onkos rahalla jotain isänmaata? Ajatteleekos rahamies, että mikä on isänmaan etu. Toisten puolesta toki ajattelee, niinkuin ajatellaan me kaikkikin. Minäkin ajattelen rahamiesten puolesta, että hyvin ne joutaisi sen rahansa käyttää edes osaksi yhteiseksi hyväksi, ja rahamies ajattelee meidän rasvanahkojen puolesta, että kyllä meidänkin pitäisi ymmärtää se, että jos osakkeenomisjat laittavat rahansa likoon saadakseen voittoa. Tämmöisessä maailmassa me eletään, eikä se muuksi muutu. Se on kyllä sanottava, että kuitenkin on viisaus siinäkin, mitä on touhuttu etenkin sotien jälkeen, sen nelisenkymmentä vuotta. Minä olisin jo saanut käydä koulut, vaikken pohatan poika olekaan. Meidän mukulat kävi kouluja liki kaksikymmentä vuotta kumpikin, ja jos se meidän piti pussistamme maksaa, niin käymättä olisi jäänyt. Että kyllä minä kallistun meidän vähäväkisempien puolelle, ja ajattelen ihan reilusti, että joutaa ne rikkaatkin veroja maksamaan, kun maksetaan mekin. Rikkaathan maksaa vain sen lähdeveron niistä osinkotuloistaan, meikäläinen melkein saman pienestä eläkkeestään, ja kun se menee melkein viimeistä penniä myöten kulutukseen, niin siitäkin menee se viidennes veroja. Rikas laittaa rahansa jonnekin Gibraltarille tai mihinkä hallintarekisteriin tai vaikka Irlantiin, joka kuuluu olevan varsinainen veroparatiisi. Mutta mitäs minä nyt tässä ajattelen. Eikös vain minua kuitenkin riivaa kateus. Onkohan se kateus semmoinen asia, että sitä tuntee jokainen, ja vielä niin, että itse kukin tuntee oman kateutensa oikeutetuksi siinä missä jonkun toisen kateus on ikävää ja tuomittavaa.

Viimeinen verkko, se kuusikymmentämetrinen, oli jäljellä. Muut riippuivat jo nauloissaan selvitettyinä ja kuivumassa. Nyt mietteet menivät entisaikaan. – Mikäs minä oikein loppujen lopuksi olen, ja Hilkka. Meidän vanhemmat syntyi semmoiseen aikaan, että siinä missä tämä homma, joka on minulle, pienituloisellekin, mukavaa ajankulua, oli niille elämän ehtojen täyttämistä. Tietenkin se, että tuossa saavissa potkii ruuanjatkoa viikoksi, helpottaa meidän olemista ja elämistä, mutta meille tämä on luksusta. Kyllä me varmaan syötäisiin, vaikka oltaisiin siellä Katajatien osakkeessakin. Mutta kun täällä on paljon mukavampaa. Hilkka on hakenut kellarista perunoita ja pannuhuoneesta kuivumassa olleita sipuleja, jotka ollaan tuossa ajankuluksi ja oikeastaan nauttien touhusta kasvatettu. Varmaan se haki porkkanoita maasta, sama juttu. Ei meidän niitä ole pakko ollut kasvattaa, vaan ollaan tehty niin, kun on haluttu. Kohtalaisen varma olen siitä, että leivän päälle on viipaloituna kurkkua ja tomaattia, jotka ei nekään ole ostettuja. Minulle ja meille tämä on mukava lisä, pieni helpotus, mutta sata vuotta sitten tilanne on ollut paljon totisempi. Ei ole ollut perunat tai viljat mikään mukava lisä, vaan kyse on ollut ihan oikeasti leivästä. Että kyllä minä sanon, ja painokkaasti sanonkin, että on tämä maailmanmeno mennyt kaikella tapaa eteenpäin.

Verkot olivat selvät, ja jäljellä oli vielä perkaaminen. Ahvenilta maha auki ja suolet pois. Ne laitettaisiin suolaan, ja savupönttöön. Kuhan Aarne vetäisi fileiksi, niistä tulisi makoisia uunissa kermassa haudutettuina. Siiat hän alkuun suolisti ja osan sitä ennen suomustikin, niitä oli vieläkin pitkälti toistakymmentä. Kuusi siikaa hän vetäisi fileiksi, niistä tehtäisin suolasiikaa. Muutaman hän säästi savustettavaksi, ja tietysti Pekalle voisi puolenkymmentä viedä. Hän kaatoi veden maahan, laski saaviin vieläkin puhtaan veden, ja kävi kalojen vatsaontelot ja fileet huolellisesti läpi. Pitäisi olla puhtaat, ja kohta alkaisi suolaushommat.

Aarne veti entisen ladon liukuoven kiinni, kantoi toisella kädellään saavin tuvan rappusille, ja meni sisälle kyselemään puhdasta astiaa kaloille. Hilkka taivasteli, ja hyväksyi ajatuksen viedä Pekalle ja Seijalle osan. Kalaruokaa olisi luvassa nyt hyväksi aikaa. Vesille ei viikkoon, pariinkaan tarvitsisi ainehtia ainakaan kalojen takia. Siikasoppa kiehui liedellä, ja olisi kuulemma ihan pian valmista.

Aarne esitti, että jos vaikka syönnin jälkeen hän kävisi viemässä Pekalle ne kalat, ja samalla hakisi porkkanoita varten peräkärryllä laariin hiekkaa. Sade kun näkyi olevan vain pikku kuuro, että iltapäivällä voisi nostaa porkkanat ja listiä naatit pois, ja laittaa ne kellariin. Sitten olisi puutarhatyöt tältä syksyltä tehty.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s