Siikasopan jälkeen oli sopiva aika köllähtää tuvan puusohvan päälle, ottaa tyyny pään alle ja tabletti käteen. Minuuttiviisari oli astunut verkkaisesti koko aamupäivän, tuntiviisari vielä verkkaisemmin, eikä tuntiviisari vieläkään zeniittiin osoittanut. Hilkka tuntui touhuavan kalojen kanssa, siunaili saalista ja sanoi laittavansa kuhan pakastimeen ja suomustamattomat siiat myös. Fileet hän suolasi ja laittoi kannelliseen muoviastiaan jääkaappiin.
Oli köllähtämässä hänkin ruokalevolle, kun pöydällä oleva puhelin soi. Tuntematon oli numero, ja Hilkka kerkesi miettiä, että jokohan taas on joku lehti- tai vitamiinikauppias, mutta poimi laitteen kuitenkin käteensä ja sipaisi näyttöä vastatakseen. Jos se on puhelinmyyjä, niin sanon äkkiä sille, että en asioi sellaisten kanssa. Lehdistä oli luettu, radiosta ja televisiosta kuultu ja nähty ja malliksi itsekin koettu tilausansoja, joita puhelinmyyjät ovat viritelleet hyväuskoisille ihmisille. Koko tämä aika oli täynnä kaikenlaista yrittäjää ja huijaria. On kaupattu puhelimessa sähköä, puhelinliittymiä, lehtiä, vitamiineja, alusvaatteita. Milloin isompaan kaupunkiin asiaa oli, feissariksi sanotut ahdistivat. Oli se hänenkin kohdalleen tullut, se haksahtaminen ja harmitti oikein ajatellakin. Ilmaisen näytteen höykin hänkin oli ottanut vahingossa semmoisen sopimuksen, että kerran kuussa tuli postissa vitamiinipaketti, eikä sitä saanut peruttua. Kuluttaja-asiamiehen neuvoja tarvittiin, että riesasta eroon pääsi, eikä hän mielellään edes puhunut koko asiasta. Aarne puolestaan oli ollut samassa liemessä alushousujen vuoksi. Ei Hilkka ymmärtänyt, miten tämmöistä saattoi olla olemassakaan. Vielä pari kolmenkymmentä vuotta sitten tuommoisesta liiketoiminnasta olisi joutunut kiipeliin, ja ilmeisesti joutuisi vieläkin, mutta kun nämä firmat operoivat jostain ulkomailta, eikä niitä edes saada oikeuden eteen. Siinä mielessä silloin ennen oli paljon paremmin, vaikka kuinka Helsingin sanomain kolumnistit haukkuvat mennyttä maailmaa. Silloin oli elämä selvää ja hallittavissa olemaa, ja kaikkea mitä tarvitsi, sai myös. Toisaalta oli paljon kerjennyt maailma mennä eteenpäin siitä, kun vaikka koulussa oltiin. Hänellekin äiti teki eväät kouluun. Keiton koulusta sai, mutta leipä oli kuivaa ja kovaa näkkileipää, ja hänellä oli äidin leipomaa leipää.

Mutta nyt hänellä oli siis kännykkä kädessä, ja hän vastasi nimellään. Se oli entisestä työpaikasta, hoitokodista, entinen esimies, osastonhoitaja Riitta. Vaihdettiin ensin kuulumiset, Riitta tiedusteli miten eläkepäivät ovat alkaneet sujua. Niistä ei nyt ollut muuta kuin hyvää sanottavaa, aika kuluu, tekemistä on sopivasti ja vuorokausirytmin vakiinnuttua viimeisinä työvuosina vaivannut jatkuva väsymys oli helpottanut kovasti. Työ kun oli ollut hoitokodissa viisivuorotyötä, eikä se koskaan ollut hänelle sinänsä sopinut. Mutta kaikki eivät saa valita tekemisiään ja töitään, moni joutuu ottamaan sitä, mitä tarjolla on. Riitan asiana oli se, että voisiko Hilkka tulla kahdeksi viikoksi tuuraamaan koronakaranteeniin joutunutta hoitajaa. Hilkka empi. Mitä vuoroja. Riitta lupasi, että jos hän suostuisi, tulisi hänelle vain päivä- tai ääritapauksessa iltavuoroja. Hilkka empi vieläkin. Entä jos korona on levinnyt osastolle. Riitta selitti, että sairastunut oli ollut lomalla, eikä ollut lähelläkään hoitokotia sen aikana. Hilkka mietti samalla kun Riitta maanitteli. Niin, kyllä hän työstä sinänsä oli tarpeeksensa saanut. Eläkepäivät ovat olleet siitä mukavat, kun ei ollut tarvinnut öitä valvoa, oli ollut mukavaa puuhaa täällä mökillä puutarhan ja lasten ja lastenlasten perheiden kanssa. Kesällä ne oli olleet täällä, ympärillä oli ollut elämää. Nyt syksyllä oli tietysti alkaneet koulut ja työt, ja kahdestaanhan he Aarnen kanssa olivat olleet. Siinäkään ei vikaa ollut. Toisaalta parin viikon sijaisuus toisi mukavan lisätienestin, pystyisi ostamaan pienille vaikka joululahjoja niillä rahoilla. Mutta kyllä hän ensin Aarnen kanssa keskustelisi, kun on korona ja kaikki. Että jos hän saisi pari tuntia aikaa miettiä, hän vastaisi sitten. Riitta kiitti ajasta ja sanoi jäävänsä odottelemaan Hilkan soittoa.

Aarne oli keskustelun kuullut, ja noussut puusohvalla istumaan. Olihan hän lehdestä lukenut, että moni eläköitynyt hoitaja on kutsuttu takaisin töihin, kun on pula henkilökunnassa. Jos Hilkka suostuisi, se merkitsisi paluuta kaupunkiasuntoon ainakin siksi aikaa, kun työ kestäisi. Tai ainakin Hilkan pitäisi siellä olla, mutta eipä täällä yksinään varmaankaan tulisi oltua. Mutta semmoinen komento heillä oli toisaalta aina ollut, että toisen päätöksiä ei oltu pahemmin manipuloitu, ja siksi kai heillä oli ollut niin pitkä ja vähäongelmainen yhteinen taival. Olihan hänkin välillä ollut eläkepäivinään silloin tällöin lyhytkestoisissa hommissa. Rautakaupan kuorma-autoa hän oli silloin tällöin ajanut töissäkin ollessaan lomien aikana, ja jatkanut sitä eläkkeelle jäätyään. Nuo sivutienestit olivat silloin aikanaan mahdollistaneet lomamatkat kauemmas tai jonkun isomman hankinnan. Jos nyt Hilkka suostuisi menemään töihin, niin ei hän sitä vastustaisi. Tai heillä oli ollut muutenkin semmoinen komento, ettei toisen tekemisiin mitään sairaalloisen tiukkoja päitsiä oltu pidetty. Aarne maisteli ajatusta kaupunkiasuntoon menosta. Ei se nyt ihan mahdottomalta tuntunut. Voisihan hän käydä päivisin täällä touhuamassa, matkaa oli vain se kolmisenkymmentä kilometriä. Joskus jomman kumman lomien aikana, jos toinen oli töissä ollut, oli töissä käyty täältä. Mutta nyt pimeiden aikaan ei semmoista viitsinyt. Mutta odotellaanpa nyt, mitä se tuumii. Siihen on parempi olla puuttumatta, se osaa asiansa ratkaista ihan itse, eikä siihen ole tarpeen minun mennä härkkimään. En minäkään tykkää siitä, jos minun puolestani kuka tahansa ajattelee. Mitähän jos lähtisi ottamaan peräkärryn auton perään ja hakemaan sitä hiekkaa ja käymään ne kalat viemässä. Saa siippa miettiä rauhassa, enkä minä siihen sano sen kummemmin uuta kuin aatakaan. Mukava on täällä olla, mutta toisaalta illat kuluu yhtä mukavasti kaupungissakin. Maskin kanssa kyllä on siellä liikuttava enemmän, mutta se nyt on mitä on.

Aarne nousi jaloilleen, kävi ottamassa termospullosta kupin kahvia, ja puheli lähtevänsä nyt hakemaan porkkanalaariin uutta hiekkaa. Se meni eteiseen, puki takin päälleen, etsiskeli hanskat ja veti villasukat jalkaansa, työnsi jalat saappaisiinsa ja meni ulos. Hilkka jäi sisälle, istahti keittiön pöydän viereen miettimään.
– Mitähän sen Riitan pyynnön kanssa nyt sitten tekisi. Siitä parin viikon pestistä taitaisi semmoiset kuusi seitsemän sataa jäädä käteen. Se on kyllä iso raha, kun nykyisiä tuloja miettii. Aarne lähti ulos, ja viisaasti tekikin, koska minä tarvitsen tämmöisen asian ratkaisemiseen ihan täyden rauhan. On se sen oppinut tässä neljänkymmenen kuuden vuoden aikana, hyväkäs. Mutta nyt se kyllä unohti ne Pekalle ja Seijalle menevät kalat!
Näkyy laittavan jo lapiota kyytiin, ja kohta ajelee pois.
Hilkka nousi, otti jääkaapista pussin ja juoksi rappusille, huiskutti.
– Olisin minä ne hakenut, tuumi mies, vaikka selvästi näki, että sen siliän tien olisi mennyt. No, pääasia että mukaan lähti. Hilkka palasi keittiöön, poimi puhelimen kouraansa. Oikeastaan hän oli jo Riitan kanssa puhuessaan päättänyt, että hän suostuu. Kun kerran se koronakaranteenissa ollut ei ole työpaikalla pyörinyt sairastuttuaan, ja olisihan se vaihtelua täällä maalla olemiseen, vaikkei tässä mitään vikaa olekaan. Ja ennen kaikkea se kuusi- seitsemänsataa euroa ylimääräistä houkutti. Jos vaikka tämä korona joskus hellittää, niin voitaisiin matkustaa vaikka Kreikkaan. Tai ostaa vaikka lastenlasten pikkuisille jotain jouluksi. Asia oli sillä päätetty, ja hän otti puhelimen, ja soitti Riitalle takaisin. Se ilahtui kovasti, ja sanoi että ensi maanantaiaamuna kuudeksi sitten aamuvuoroon, aamuraportilla aletaan kuten tavallisesti. Työvaatteet saa samasta paikasta kuin ennenkin, ja huoneissa käydessä pidetään maskia.

Aarne puolestaan oli ehtinyt jo Pekan ja Seijan tienhaaraan, muisti laittaa vilkun päälle ja kiepautti porraseteen. Hän meni tavalliseen tapaan porstupaan ja huhuili, että onko täällä ketään kotona. Seija sieltä tuli, ja otti mielihyvin kalat vastaan, kiitteli. Pekka kuulemma oli mennyt kylälle rukouspiiriin, mutta hän uskalsi lausua kiitokset senkin puolesta. Aarne kiitti kiitoksista ja sanoi jatkavansa, toivotti päivänjatkoja ja lähti. – Vai rukouspiiriin keskellä arkea, no, kaikella tapaa. Liekö Pekka kotona puhunut mielensäpahoittamisestaan. Olisi se Trumpin haukkuminen minulta saanut jäädä, kyllähän minä Pekan olen tiennyt. Se on normaaliasioissa ihan järkimies, ja yhdessä ollaan nyt viime vuosina monta asiaa tehty. Olin auttelemassa sitä, kun se tapiseerasi kamareitaan, perunankaivut ja sipulinnostot on niiden isommilla tiluksilla tehty porukalla. Se purki ne pakettisopimukset takavuosina, ja on viljellyt perunaa ja sipulia myyntiin asti sivuhomminaan, ja hyvä että on. Kyllä minä tykkään, että sen elämä parempaan päin meni, kun se siellä teltassa kävi norkoilemassa ja uskoon tuli. Vähän rasittava se välillä on paasatessaan, mutta toisaalta avulias enimmiltään, eikä ollenkaan pahantahtoinen. Sillä ei muuten ole sillä asialla mitään tekemistä näiden vakaumusasioiden kanssa. Olen minä niitä nähnyt matkan varrella, eikä tuo asia ihmistä juuri miksikään muuta. Puheet muuttuu pinnalta nätimmiksi, mutta se sama ihminen siellä alla on, eikä siinä mitään. Mutta jos on ollut ilkeä ja ahne, ei se uskoontulo sitä seikkaa hävitä, saattaa vähän lieventää, mutta ei ihminen miksikään muutu. Pekan kohdalla kuitenkin se viinan kanssa ylenmäärin läträäminen jäi, ja sitten se sai Seijan rinnalleen. Herkkä mies Pekka on, ei ilkeä eikä ahne ole ollut koskaan, ja sille uskossa oleminen sopii sillä tavoin hyvin, että se pyörii enimmäkseen siinä samanmielisessä seurassa, se on sille hyvä. Minä maailmanlapsi sitä välillä vähän haastan, ja nokka menee silloin solmuun vähäksi aikaa. Mutta eiköhän nuo kalat tämänkertaisen rypyn oikase… Mutta minä luulen, että Hilkka on tällä aikaa kun tällä reissulla olen, soittanut sinne töihinsä ja sanonut tulevansa. Kyllä minä sen tiesin jo silloin kun se puhelimessa puhui. Ja tiesin senkin, ettei se sitä vielä sano, ja sillä läksin vähän aikaisemmin kuin muuten olisin lähtenyt tähän hiekanhakuun. Se vain täytyy tässä nyt katsoa, ettei selkäänsä särje, lapiohommista ei selkä ole tykännyt. Ei ole tullut tehtyä niitä venytyksiä, mitä fysioterapiassa silloin lonkkaleikkauksen jälkeen neuvottiin. Silloin selkä tuli kipeäksi, kun liikkuminen oli aluksi vähän hankalaa ja tuli semmoisia vongertavia liikeratoja.

Montun tienhaara tuli, ja Aarne kaartoi sopivalle kohdalle, nousi autosta ja alkoi hätäilemättä, rauhallisin liikkein täyttää kärryänsä hiekalla. Omistajalta oli lupa tämmöiseen hommaan, sen hän oli jo viime viikolla kysynyt. Peräkärrynkin täyttäminen lapiopelissä vie aikansa, ja ajatus kerkiää karata vaikka mille radalle sinä aikana, kun kärry täyttyy. – Isä oli ollut nuorena miehenä kuorma-autossa apumiehenä. Ne oli hiekkakuormat tehneet lapiopelissä, kippi oli ollut käsin veivattava. Ei siinä varmaan lavalla ollut kuin neljä viisi kertaa se, mitä tässä peräkärryssä, mutta on siinä ukot saaneet heilua tosissaan. Sulan maan aikaan olivat ajaneet hiekkaa, talvisin propseja. Mutta oli ukko sitten siitä edestä vaivainenkin loppuaikoinaan, ei kolottamatonta paikkaa vuosikymmeniin. Minä pääsin jo niin helpolla, että piti kuntoa hoitaakseen harrastaa jo liikuntaakin, mitä ukko ei kyllä tehnyt. Se piti koko urheilutouhua turhana ja herrojen huvina, mutta minä olen kyllä mielelläni ollut mukana seurankin touhuissa. Kuskasinhan minä junioreitakin silloin Mikan ollessa yläkoulussa, kun se pelasi jalkapalloa. Monta reissua ajettiin ympäri maakuntaa, kun oli pelejä, eikä siihen aikaan seuroilla ollut rahaa ottaa linja-autoja pelireissuja varten. Se oli meistä vanhemmista kiinni, ja vuoronperään otettiin auto poikia täyteen ja vietiin peleihin. Ei ollut mitään vakuutuksiakaan, ja jos joku loukkasi itsensä niin sitten loukkasi. Sattuihan se minun ajovuorolleni sekin, kun Mäkelän Asko juoksi yhteen toisen joukkueen pelaajan kanssa, ja aivotärähdys tuli. Siellähän me toisten poikien kanssa sitten odoteltiin terveyskeskuksessa, että poika sai luvan lähteä kotiin. Kuvasivat, ettei ole kallonmurtumaa, ja sitten ne vielä tarkkaili ettei muutakaan ole. Iltamyöhällä sieltä tultiin, eikä siinä ollut sen ihmeellisempää. Nakkikioskilta hain koko porukalle makkarat syötäväksi, kun Askoa odoteltiin. Siihen aikaan ei tuommoisesta meteliä nostettu. Kun vein pojan kotiinsa ja sanoin, mitä on tapahtunut, ei siitä nostettu syytteitä eikä tehty esitutkintapöytäkirjoja. Mustelmiahan siinä pojalle tuli, mutta ei niihin siihen aikaan niin huomiota kiinnitetty. Sittenhän minä jäin niistä hommista pois, kun Mika lähti lukioon ja lopetti jalkapallon pelaamisen ja kaiken muunkin urheilun. Kai sen kaverit siellä oli enemmän musiikkiin suuntautuneita, ne kulki festivaalit ja rokkibändien keikat, ja kai ne tuhersi kaljankin kanssa, mutta mies siitä kuitenkin tuli. Kovasti enemmän se on omia lapsiaan hyysännyt kuin me hyysättiin, mutta kai se on aika erilainen. Niinhän ne kuulemma liivimiehet myy kaupungissakin jo koulujen lähellä huumeita, sattui onneksi nuilla meidän mukuloilla olemaan semmoinen se teiniaika, ettei sitä lajia ainakaan näillä main suuremmin ollut.

Näitä tuumiessaan oli mies saanut kärrynsä sen verran täyteen, että sopi lähteä ajelemaan kotiin. Ei muuta kuin lapio auton peräkonttiin, käsineet apumiehen penkille. Olipa puserokin selästä vähän kastunut. Eipä sitten muuta kuin mökille takaisin, ja hän otti ladosta kaksi sankoa, ja alkoi kantaa kärrystä kellariin sanko kerrallaan hiekkaa porkkanalaariin. Hilkka näkyi jo olevan nostamassa porkkanoita pellosta, oli laittanut ulkovaatteet ja huivi päässä kykki kasvimaalla, ja oli jo melko pitkälläkin hommassa. Eipä heillä ollutkaan kuin se kuusi riviä kylvettynä, mutta kyllä siitä talven porkkanat tuli. Hyvä oli kyllä tämän paikan maakellari, kuusikymmentäluvulla se oli pykätty. Leca-harkoista seinät, päälle valettu sementtiholvi, ja maalattia. Vielä oli tuuletuskanava ulos, ettei homekaan vaivannut. Talveksi piti laittaa pieni irrallinen sähköpatteri, jos oikein kylmäksi meni. Sähkövalo ja pistorasia oli vedetty tännekin, että melko turvallisin mielin saattoi olla siitä, että kesän juuressato oli turvassa ja säilymässä. Hyllyillä oli sitten lasipurkeissa hilloja ja muuta, ja vaikka kaupungissa oli talvet monesti oltu, piti täällä kerran viikossa tai kahdessa käydä hakemassa perunoita, porkkanoita ja hilloja jääkaappiin. Tietä pidettiin aurattuna talvisin, Nurmisen Petteri hoiti tiekunnan tietä, eikä siltä mennyt kuin muutama minuutti pistossa heidän pihaansa. Pari sataa talvessa se veloitti, eikä se ole hinta eikä mikään siitä, että tänne aina pääsi.

Puolen tunnin kanniskelun jälkeen alkoi olla kärry tyhjä, ja Aarne riensi avuksi kasvimaalle. Mutta mitäs siellä, olivat porkkanat jo listittyinä suurimmaksi osaksi ja laitetut kottikärryynkin, että ei muuta kuin aisoista kiinni ja kuskaamaan kellarin ovelle. Siitä sitten sinne hiekan sekaan koko lasti, siellä ne säilyisivät hyvänä pitkälle kevääseen asti. Kotitarveviljelyä he olivat siitä lähtien harrastaneet, kun tämän paikan -90- luvun puolessa välissä vanhempien kuoltua perikunnalta ostivat. – Muistan minä sen, kun lapsena syletti, kun isä ja äiti laittoi kitkemään ja haraamaan. Kun maailmalle lähtö sitten koitti, niin menikin reilut kaksikymmentä vuotta ilman viljelemisiä. Toki käytiin vanhuksia auttelemassa perunannostossa, mutta se oli se yksi päivä vuodessa. Kaupasta porkkanat ja perunat sun muut ostettiin ihan yli viisikymppisiksi asti. Ja kun tämäkin ostettiin, niin puheltiin, ettei tästä sitten tehdä mitään rangaistussiirtolaa, jossa kaiket päivät menee raataessa ja illalla myöhään uuvuksissa sänkyyn kaadutaan. Eikä tämä semmoinen ole ollutkaan, mutta eipä noissa meidän mittakaavan viljelyksissä mitään päiväkausien raatamista ole ollutkaan. Perunalle ja juurikasveille aari on riittänyt, ja sitten on ollut vajaan kymmenen neliön kasvihuone. Hyvin vähällä on päästy.

Kello oli siirrellyt viisareitaan niillä sekunnin askeleille jo pitkälle iltapäivään. Mutta niin olivat porkkanat kellarissa, koko sato korjattu, ja puutarhakalusteetkin korjattu jo aiemmin kasvihuoneen suojiin talveksi. Syystöitä oli jäljellä oikeastaan enää vain veneen nosto järvestä, joka pitäisi tehdä lähiviikkojen aikana. Niin, ja laiturin venekiinnikkeiden kiinnityksen korjaus, mutta sitä ei tänään enää ehtisi, pimeä tulee sen verran aikaisin. Siinä touhutessa oli Hilkka sanonut, että menee maanantaina kahdeksi viikoksi töihin. Että kai sitä sitten pyhäiltana viimeistään pitää lähteä kaupunkiin. Säätiedotus on luvannutkin ensi viikoksi kylmenevää ja sateita, että mikäpä on kerrostaloasunnossa Aarnen ollessa ja vaikka kirjoja lukiessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s