Maanantaiaamuna kello soi viideltä. Aarne konkoi ylös, meni laittamaan kahvin. Semmoinen tapa hänellä oli ollut eläkkeelle jäämisestä lähtien, että hän keittää aamukahvit ja laittaa syötävät pöytään, kun vaimo vielä on töissä. Nyt, kun tuli tämä parin viikon pesti, niin hän ajatteli tehdä saman asian. Jääkaapista mies kaiveli jogurtia, kaapista mysliä, ja laittoi leipää, margariinia ja juustoa saataville. Juuri kun meinasi huutaa, Hilkka jo tulikin, ja kaatoi kahvia. Eipä siinä monta sanaa viitsitty vaihtaa, sillä vartin yli viisi aamulla ei kukaan normaali ihminen ole erityisesti puhepäällä. Hilkka laittoi eteisessä kengät, ja meni rappukäytävään, ilmeisesti pyörällä se sittenkin lähti, kun oli vedenpitävät vaatteet laittanut. Aarne joi vielä kupin kahvia, ja meni takaisin sänkyyn, otti tabletin ja rupesi selaamaan lehteä.

Lehdessä oli semmoinen uutinen, että huumeiden käyttö on kovasti lisääntynyt, jätevesitutkimukset sen paljastavat. Oli lueteltu eri kaupunkeja ja niiden määriä, ja se laittoi Aarnen miettimään, ajatus alkoi kudelmaansa kasvattamaan heti aamusta.

– Voi niitä poloisia, jotka niiden aineiden orjina on. Minä en ole koskaan ollut niistä kiinnostunut, enemmänkin olen niitä kammonnut. Toisaalta siitä, että niistä tulee riippuvaiseksi, sisältää mitalin toisena puolena sen, ettei nämä laittomat aineet ole ollenkaan ainoita, joihin tulee riippuvaiseksi. Kyllä silloin takavuosina itsekin olin riippuvainen. Ei juuri sitä iltaa ollut, ettei kaapissa ollut olutta, ja joka tippa, mitä sitä tuli kotiin kannettua, tuli aina samana päivänä juoduksi. Eikä se ollut edes niin hirveän mukavaakaan, eikä se vaikutus ollut sen kummempi kuin että alkoi väsyttää. Koskaan en ole viinan voimalla mihinkään lähtenyt itseäni näyttämään, enkä käynyt kapakassa, mutta kyllä olisi se tissuttelujakso saanut jäädä tulematta ja olematta, se minulla on nytkin vara myöntää. Mikä se sitten oli, joka tissuttelemaan sai? Olen minä sitä kovasti miettinyt tykönäni, mutta en minä osaa siihen mitää selvää vastausta antaa. Toisilla alkoholisteilla on ollut ankea lapsuus tai joku huonommuuden tunne, mutta en minä sitä tunnusta. Minun lapsuus oli ihan normaali sen ajan lapsuus. Sodasta tullut isä oli ankara joskus, ja komensi töihin, mutta ei sitä koskaan pelätä tarvinnut. Silloin kun minä olen syntynyt 1950- luvulla, ei se enää ollut öisin keskellä lattiaa karjunut, niinkuin joskus aiemmin kuulemma. Ja sitten jo ennen armeijaa tienasin elantoni, ja armeijasta tultua olin siellä tehtaalla koko työuran, palkka tuli joka toinen perjantai kuin nakutettu. Hilkan kanssa oli ihan pärjätty. Ei mitään sädehtivää onnea eikä mitään maankaatomurheita, semmoista ihan tasaista. Sitä vain rupesi lauantain saunakaljojen lisäksi nappaamaan olutta useamminkin, ja se tuntui olevan tärkeää. Mitään mukavaa ei niinkään, sillä asteikolla vaikutus oli plus miinus nolla. Se oli vain semmoinen tapa, että kun töistä tuli, sitä sihautti joko kruunukorkin tai tölkin auki.

Mutta sitten kun Suonpään Hannu joutui sairaalaan ja kuoli maksakirroosiin, alkoi hälytyskellot soida. Ja sitten tuli vielä se lonkkakuluma, ja lääkäri sanoi että jos on hallitsematon alkoholiongelma, niin ei leikata. Silloin minä jätin kaljahyllyn kaupassa väliin, enkä ole sen koommin niillä poikkeillut. Ja käytiin me matkoillakin, mutta sielläkin rajoitin miestä vahvemmat juomat vain siihen, kun käytiin syömässä ravintoloissa. Eikä jäänyt päälle. Hilkka sitä pelkäsi, sanoi minullekin, että mitenkähän käy, ja että hän ei enää halua sitä touhua katsella. Sanoin, että yritetään semmoista, ettet joutuisi katselemaan, ja on se tähän päivään mennessä onnistunut. Ja siitä on jo kymmenen vuotta, kun lonkka laitettiin.

Lehti oli tullut selatuksi, ja mies nousi ja sijasi sängyt, ja meni keittiöön, otti mökiltä tuotua suolasiikaa ja laittoi sitä leivän päälle. Että se oli hyvää. Eiköhän hän vain siirrä koko päivän ottamalla välillä vähän palasta, ja siksi kun Hilkka pääsee töistä, laittaa kunnollista lämmintä ruokaa. Pakastettu siika oli sulamassa, ja mielessä oli, että jospa nykäisisi sen fileeksi, paistaisi pannulla ja keittäisi perunat ja sitten kalan kanssa kylmää kapriskastiketta. Pitäisi maistua!

Edessä oli pitkästä aikaa semmoinen päivä, että oli täysin omaa aikaa reilut kahdeksan tuntia. Millään tavoin toki ei mökillä Hilkan kanssa olo rajoittanut vapauksia, mutta ainahan sitä toinen tulee huomioon otettua. Tehtäväksi hän oli saanut huushollin pintapuolisen siivouksen jo eilisiltana, ja siihenhän hän rupesikin. Ainakin matot hän kävisi puistelemassa ja sitten imurilla vielä huusholli läpeensä, niin ei pitäisi siipalla olla huomauttamista.

– Vaikka tosiaan itsekin olin riippuvainen silloin muinoin, niin arvelen sen sittenkin olevan vaarattomampaa ja harmittomampaa ainakin siinä mitassa, mihin itse vajosin. Nämä huumeveikot kun joutuu rahoittamaan nautintoaineensa kai varastamalla tai myymällä omaisuuttaan – tai toisen omaisuutta. Olihan se Niemelän Martin poika semmoinen. Martti oli alkanut ihmetellä, kun kotoa rupesi häviämään sitä ja tätä. Sillä on omakotitalo, ja sinä keväänä kun se huomasi jotain olevan pielessä, oli ulkovarastosta hävinnyt ruohonleikkuri ja muita kalliita koneita. Ja kun tarkkaan katsoi, niin murtojälkiähän ovissa lopulta oli. Mutta sitten se laittoi kaikessa hiljaisuudessa valvontakameran sillä tavalla, että oli yksin kotona, ja seuraavana yönä poika olikin sitten taas ollut murtautumassa.

Pahastihan siinä kävi kyllä. Martti tietysti puuttui siihen heti, ja kuskasi pojan huumetesteihin, ja sitä myöten hoitoihin, joista se maksoi pitkän pennin. Niin paljon se maksoi, että se möi itse rakentamansa suuren matkaveneen maksaakseen poikansa hoidot. Näyttihän se siitä tointuvan, vuoden toista se poika oli hoitokodissa, sitten se oli lähtenyt sieltä menemään johonkin, yhtenä yönä se oli hiippaillut tiehensä, eikä siitä kuultu sen koommin pariin kolmeen kuukauteen mitään. Sitten Kööpenhaminan poliisi oli löytänyt sen ruumiin jostain roskapöntöstä. Ne oli sanoneet, että poika oli murhattu, ja asialla oli ollut luultavasti huumekauppiaat. Poika oli tietysti rahoittaakseen käyttönsä myynyt niitä aineita, ja jäänyt mahastaan kiinni pomoonsa. Ja sitten kun ei rahoja aikanaan ollut maksaa, niin varoitukseksi muille olivat tappaneet sen pojan. Marttihan ei meinannut siitä tointua ollenkaan, sekin joutui ihan osastolle, kun pelättiin että se tekee itselleen jotakin. Tuli se sieltä sitten töihin, mutta ei hersynyt sen nauru enää koskaan sillä lailla kuin siihen asti kun hankaluudet alkoivat. Pari vuotta sittenhän se sitten jäi eläkkeelle ja sille tuli melkein heti se raju aivosyöpä, joka vei miehen parissa kuukaudessa.

Että kiitollinen tässä saa olla, että tässä vielä keikutaan, eikä ainakaan vielä ole mitään pahempia sairauksia – koputetaan tosin puuta, se tulee kyllä niin kuin kuhmu otsaan ja ottaa tarvittaessa äkkiäkin mukaan. Tässä kun seitsemänkymppiä lähenee, niin käytännössä voi kai odotella niitä kolmea noutaisen konstia… Mutta niin kauan kuin semmoista ei ole, niin katsellaan eteenpäin. Kunhan Hilkka työkeikkansa lopettaa – jääneekö kahteen viikkoon, niinkuin on puhe ollut, en usko – niin mieluusti olisin mökille menossa. On se kyllä Hilkkakin siellä viihtynyt, tykkää touhuta siellä, ja niitä käsitöitä tekee siellä siinä kuin täälläkin. Pitää varmaan lähteä itse tässä, kunhan saan nämä siivoushommat reilaan, kävelemään ulkoilureitti, sauvojen kanssa. Niin kauan kuin liikkumaan pystyn, niin kyllä kävelen. Eiköhän ne dementiat, syövät ja sydänvaivat tule helpommin semmoisille, jotka ei liiku. Vähänhän tuo näkyy tihuuttavan ulkona, mutta sitten laitetaan semmoiset vermeet päälle, ettei se niin haittaa. Pitäisiköhän huvikseen alkaa lukemaan taas Päätalot läpi, ne on tullut hyllyyn hommattua. Hilkkahan minulle aina naureskelee, ja on kysynytkin monta kertaa, että etkö lie osaa jo ulkoa koko sarjan, mutta onhan niitä yli seitsemäntoistatuhatta sivua. Ja se kun on just semmoista tekstiä, joka alkaa minun päässäni elää, ja sitä lukiessa monesti näen sieluni silmillä ne tilanteet. Onhan siitä joskus sanomistakin tullut, kun olen iltamyöhällä niitä lueskellut, ja oikein mukavassa kohdassa on päässyt röhönauru. Kerrankin kävi niin, että olin lukemassa Loimujen aikaan – kirjaa, ja oli jo reilusti yli puolen yön kello, ja tulin siihen kohtaan, jossa ne meni Kurtti-Reinon kanssa Oulun Ojakadulle, ja Reino ei saanut ostettua mitään, ja Kalle vaan pokkana sanoi sen ”Koko lasti halavimpia viinoja”. On se naurattanut monta kertaa jälkeenpäinkin. Toki moni muukin kohta. No, sillä kertaa hekotin vieterin loppuun, ja Hilkka suuttui ja meni olohuoneen sohvalle nukkumaan, tuiskahti, että täytyy mennä muualle maata kun ei saa rauhassa omassa sängyssään nukkua… Koetin minä sen jälkeen lopettaa hyvissä ajoin illalla, ja kyllähän Hilkka sitten aika äkkiä leppyi. Sanoi kyllä seuraavana iltana, että täytyykö mennä jo valmiiksi muualle nukkumaan, vai lopetatko lukemisesi ihmisten ajoissa. Tai että minun sopii mennä sinne olohuoneeseen lukemaan. Mutta kun olen koko ikäni ollut semmoinen, että olen tottunut lukemaan sängyssä. Istualtaan se homma ei käy, ei ole käynyt koskaan.

Näitä tuumiessa oli matot puisteltu, huusholli imuroitu, ja mies kävi hakemassa huushollin matot alhaalta tuuletustelineeltä pois. Sentään täällä ei kukaan tee pahojaan, ei heitä toisen mattoja maahan omiaan viedessään eikä niitä ole koskaan varastettu. Siltä osin tämä sangen joutavaksi mennyt nykyaika ei ollut heidän lähiöönsä tullut.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s