Tultuaan lenkiltä Aarne laittoi ulkoiluvaatteet kylpyhuoneen puolelle kuivumaan, ja alkoi katsella ruokahommia. Siian hän vetäisi fileeksi, mutta huomasi harmikseen, että sitruunapippuri on loppu. Ihan pelkällä suolalla ei hänen mielestään kala tarpeeksi maukkaaksi tullut, joten ei auttanut muu kuin lähteä käymään kaupassa. Tietenkin olisi voinut Hilkalle soittaa, että tuo töistä tullessasi, mutta kun aikaa on vaikka kuinka paljon, niin päätti mies lähteä itse. Puolen kilometrin päässä oli lähikauppa, jossa asia hoituisi, ja niinpä mies haki ulkoiluvaatteensa kylpyhuoneesta, pukeutui ja työntyi takaisin rappukäytävään, alakerrassa pyörävarastoon, otti mankelinsa ja lähti.

Kauaa ei nokka tuhissut, kun hän oli jo kassajonossa, ja edellä näkyi olevan Turpeisen Ossi, jonka kanssa tervehdittiin. Sen verran oli aikaa näkemisestä, että Aarne ehdotti kahvikupillista, kaupan yhteydessä oli kahviautomaatti. Ossillehan se tietysti sopi, ja se meni pöytään istumaan sillä aikaa kun Aarne maksoi ostoksensa.

Kauan olivat miehet tunteneet, olleet silloin aikanaan tehtaan rakennustyömaalla. Sitten oli tiet lähteneet sikäli erilleen, että Ossia viehätti yrittäjyys ja oma vapaus, ja hän olikin menestyksellä pyörittänyt rakennusliikettä nelisenkymmentä vuotta, nyt se oli myynyt sen vävylleen, ja oli enää osakeyhtiön hallituksessa vähän päältä katsomassa. Siitäkin hän luopuisi, kun näkisi että vävy pärjää.

Aarne tulikin jo pöytään kantaen kahta pahvista mukia, ja keskustelu lähti mukavasti rullaamaan. Ilmoista ja eläkepäivistä puheltiin. Kahvimukillisten jälkeen lähdettiin kukin tahoilleen.

Mutta Ossi Turpeinen, pitkän linjan yrittäjä, jäi mietteisiinsä.
– Tässä sitä oltiin vähän kuin samanlaiset ukot, mutta kyllä tuo Aarne on helpolla elämänsä päässyt. Sillä on ollut vapaat viikonloput, lomat, työterveydet ja kaikki kuin Manulle illallinen, eikä muuta ole tarvinnut kuin olla ne naurettavat kahdeksantuntiset siellä tehtaalla lusmuilemassa. Olen minä siellä joskus käynyt, ja niillä ukoilla pääasiallinen homma on istuskelu. Tehtiin sinne konttorin ja sosiaalitilojen puolelle remontti, niin silloin sen näin. Se on pakko sanoa, että minua korpeaa. Aarnekin sai kaksi ja puoli tuhatta siitä istumisesta palkkaa, niillä oli liitto takana, että jos pikkuisen meinasivat joskus asioita jengoilleen laittaa, niin heti ne rupesi lakkoilemaan. Minulla ei ole ollut koskaan varaa lakkoilla. Eikä ole kukaan pitänyt huolta siitä, että homma kannattaa, ei kukaan muu kuin minä itse. Kyllä asia on niin, että jos näistä yrityshommista jotain viivan alle saisikin, niin on ne työehtosopimukset semmoisia, että häviää taivaan tuuliin hyväkin tulos. Mutta entäs tämä Aarne? Ei sen ole mitään tarvinnut koskaan yrittää, kunhan on suunnilleen kellonlyömällä ollut seisomassa tai istumassa siellä tehtaalla. Sitä minä en ymmärrä, että ne siellä niinkin kauan piti tuommoista joutokuhnuriporukkaa yllä. Nythän ne on koittaneet niitä ulkoistaa, mutta hirveä tappelu sen liiton kanssa. On nekin yksiä, varsinainen valtio valtiossa koko ammattiyhdistysliike. Jos vähänkään joku saa yritteliäisyydellä jotain viivan alle, niin ne kyllä keksii uutta maksua ja velvoitetta. Kuinka hirveän paljon minultakin on mennyt niihin työterveyshuoltoihin, sosialistisiin tiloihin ja työvaatteetkin niille on ollut hommattava. Sen maksavat asuntojen ostajat ja muut rakennuspalveluita tarvitsevat, ja sitten kauhistellaan, kun kaikki on niin kallista. Ei ole minun asioistani kukaan huolehtinut. Ei ole sanonut, että älä nyt vain tee liian pitkää päivää, ettet sairastu. Tai jos jotain rajoitetaan, niin sitten ei saa mistään mitään korvausta. Autoilijathan ne sai sen piirturipakon, ja vaikka olisit kymmenen kilometrin päässä kotoa, niin tauko on pidettävä. Että semmoisen holhousyhteiskunnan ne sosialistit kerkisi tehdä, eikä niistä mokomista hääviin eroonkaan pääse. Aarne taas on niitä , joita sosialistit hyysäämällä hyysäsi, ja tottahan se sille kelpaa. Ja varmaan se sosialisteja äänestikin, kuinkas muuten. Siinä on vaan semmoinen huono puoli, että siitä seuraa ennemmin tai myöhemmin se entinen ryssän komento, joka vieläkin Pohjois-Koreassa tai Venezuelassa on. Miten voivat siellä? Kun kukaan ei tee mitään, niin ei tapahdukaan mitään, ja nälkä siinä tulee. Minä olen elämäni pärjännyt, vaikka sosialistit on sitä kaikella tapaa koittaneet jarruttaa ja haitata. Minä vaan sanon, että kun minunlaiseni tässä pikku hiljaa alkaa vanhuuttaan lopettelemaan, niin mitenkäs sitten suu pannaan. Jos ei kukaan yritä, niin ei ole varaa pitää kouluja eikä sairaaloita. Kyllä töissä pitäminen semmoista hommaa on, ettei se oikein täysjärkiselle käy. Jos jonkun tuntikirjaasi otat, niin se on kymmenen kuukautta töissä ja sille pitää maksaa kolmentoista kuukauden palkka. Ja sitten vielä ne maksut päälle. Kyllä olen minä monta sataa kertaa rakennuttajilta maksupostin saatuani todennut, että tyhjän saisi pyytämättäkin. Työväki on niin paisuksissa, että ne käy etelässä, pelaa golfia, laskettelee Lapissa, mihin minun on pitänyt aina ensin miettiä, että onko varaa olla edes viikkoa pois töistä. Ja sitten on jostain vielä repäistävä ne rahatkin. Kyllähän sitä rahaa näkee näissä hommissa, näkee kuinka sitä tulee ja haikeana saa katsella kuinka se sitten menee. Palkat on niin holtittoman suuret niissä työehtosopimuksissa, että ihmeessä on, että saa yleensä jonkun tarjouksen vetämään. Nythän melkein kaikki hommat tekee virolaiset, ja on meidänkin ollut pakko ottaa niitä hommiin. Ne pojat kyllä tekee töitä, ja paljon halvemmalla kuin suomalaiset. Ihan turha on suomalaisten valittaa työttömyydestä, kun ne on niin kalliita, että pitäisi olla joku wahlroosi, että niitä pystyisi edes pieneksi ajaksi palkkaamaan. Onneksi olen itse jo irti, ja saanut sen verran vuosikymmenien varrella säästettyä, että pärjäilen loppuikäni. Mutta kyllä se niin turhauttavaa on, kun suurimman osan siitä, mitä saa, täytyy maksaa porukalle, jota täytyy silmä kovana vahtia, etteivät tumput suorassa seiso. Jos minulla valta olisi, niin rinnastaisin ay-liikkeen mafiaan, rikollisjärjestöön. Sillä mitä muuta se on kuin rikollinen, kiristäjä. Jos jotain vähän saat, niin ne ottaa ensin kiristämällä omansa päältä pois, ja sanoo sitten, että pyyhi kyntes leppiin. Mutta kaikkein eniten minua suututtaa tuo julkisen puolen porukka. Verovaroilla loisijoita, joilla on palkkojensa lisäksi vielä ihan järjettömät lomat, melkein kaksi kuukautta vuodessa. Monta kertaahan sitä olen kironnut, kun olen vaikka kuntien ja kaupunkien rakennustarkastajia yrittänyt tavoitella, niin yleensä ne on jollain lomalla tai siirtovapaalla. Semmoistakin joutokuhnuristoa tässä on pitänyt elättää, että olepa tässä valoisa vanhus sitten. Hitto että alkaakin korpeamaan. Sitten on vielä nämä vapaamatkustajat, jotka ei edes halua töihin ja niille maksetaan asumiset ja ruuat ja kaljatkin. Elävät ihan mukavasti korkeintaan televisiota katsellen, niillä on hienot puhelimet ja tietokoneet, vaikka eivät rikkaa ristiin laita. On tämä kyllä semmoinen sosialistinen tasavalta, ettei pahemmasta väliä.

Kiukkuisena nousi Ossi, ja lähti autolleen. Kuusisylinterinen moottori jyrähti, ja renkaat vinkuivat, kun kiukkuinen yrittäjä lähti kotiaan kohti. Hetken päästä hän huomasi, että ostokset oli jääneet kahvion pöytään, joten hän teki u-käännöksen, ja ajoi ovien eteen, onneksi kukaan ei ollut hänen kassiaan ottanut. Sitten hän palasi autolleen, jossa joku mummeli urputti, ettei ovenedus ole mikään pysäköintipaikka. Ossi ei sanonut sanaakaan, pamautti oven kiinni ja painoi kaasua, kieri parkkipaikan ja antoi mummon huitoa. Hän oli tälle päivälle saanut tarpeeksi loisijoista ja valittajista.

Mutta Aarne pyöräili rauhassa kotiinsa päin, maustepussi takin taskussa. Turpeista hän hetken mietti, se oli pyörittänyt rakennusliikettä, maksanut paljon veroja kaupungille ja saanut kai jotain jäämäänkin, kun niin komealla autolla ajelee. Kaupungin satamassa on moottorijahti, joka tankataan öljyautosta, häneltä menisi koko vuoden tienestit yhteen tankkaamiseen. Kovasti se oli ollut lehdissä esillä, ja se oli motkottanut ay-liikkeen turmelemasta kilpailukyvystä. Ainakin itsellään sillä oli ollut kilpailukykyä, tosin sillä kai oli ollut viimeiset vuodet ja sen vävyllä nyt pääasiassa virolaiset työmiehet.
– Turpeinen on ollut semmoinen mies niin kauan kun minä muistan, että jos se jossain on markan nähnyt niin se on sen ottanut. Se on tosin hänen hommansa, ja kyllä minä sitä ihan hyödyllisenä kansalaisena pidän. Väärää puutahan se haukkuu, jos enemmän olisin sen kanssa tekemisissä, niin kysyisin, että mikä on hänen mielestään sopiva palkka työmiehelle. Mutta se on semmoinen kuumakalle, että verta kai nenästään kerjäisi tai ainakin kovat haukut ja nimittelyt saisi, jos sitä ärsyttäisi. Niinhän se äskenkin sitä paperitehtaan sulkemista kommentoi, että ei Suomessa kannata tuottaa mitään, kun palkat on niin hirveät. Näihin tämmöisiin puheisiin en minä ole oikeastaan mitään osannut koskaan sanoa, mutta nyt vanhemmiten olen oppinut, että sanon vain ”niin”. Jos toinen jatkaa, niin sanon taas ”niin”. Kukaan ei ole toisen ”niin”- sanan jälkeen jatkanut, useimmat on lopettaneet ensimmäiseen. En tosin ole joutunut näihin keskusteluihin juurikaan sen jälkeen, kun työelämästä vetäydyin. Ne on viime vuosina puhuneet niistä eri kuplista, missä ihmiset elävät, ja kyllä niissä puheissa vinha perä on. Samanmielisten seurassa on helppo olla vaikka mitä mieltä, mutta menepä maailmaan, ihmisten tykö, ja ole siellä mitä olet. Turpeisen Ossi on kova kokoomuslainen, kalakaveri Pekka taas katselee kaikkea uskovaisuutensa läpi. Moni työkaveri oli tehtaalla joko demari tai kommunisti, sitten viimeisinä vuosina jotkut kääntyi perussuomalaisiksi. Minä olen pysynyt väriä tunnustamattomana, olen kohdaltani nähnyt sen paremmaksi. Myönnän kyllä, että paljon hyvää on aikaan saatu etenkin minun elinaikanani, mutta etenkin nykyään se nälviminen ja asiattomuudet kyllä karkottaa minut kauas niistä hommista. Mutta olisiko se sitten niinkin, että ihan kaikista ei näihin aatteellisiin rientoihin tarvitse ollakaan! Etenkin -70- luvullahan se oli melkein rikos olla olematta väriä tunnustava. Rasittavaa se oli silloin, ja sitten -90- luvulta asti ainoana oikeana totuutena torvesivat toisen laidan oppeja. No, opit on oppeja, eikä niitä vastustaa kannata, jos ei nyt ihan mahdottomaksi mene. Mutta sitä tässä kyllä mietin ihan tosissani, että minkä takia minä en tunnusta väriä, vaikka sisimmässäni jotain näistäkin asioista ajattelen, ja käyn uurnilla kun sen aika on. Vastaus on epämiellyttävä ja vähän nolokin: olen huono kestämään erimielisyyttä. Minkähän terapian paikka tämäkin olisi, paitsi eihän semmoisiin terapioihin nyt uskaltaisi mennäkään, kun potilastiedot on kuulemma kaikenmaailman rikollisten ja muiden moottoripyörämiesten käytössä. Toisaalta minulla ei ole kyllä mihinkään mitään osallistumisen tarvetta, koskapa nytkin on kaapissa leipää, ja jääkaapissa jopa siikaa, ja kohta rupean fileitä paistamaan ja perunoita keittämään. Hilkka tulee kaiketi puoli kolmen- kolmen maissa töistä, että kyllä tässä hyvin kerkiän. Asiat on sillä tavalla hyvin, ettei minun tarvitsisi kadehtia, vaikka rehellisesti sanottuna esimerkiksi Turpeisen Ossia kadehdinkin. Sillä on millä mällätä. On minullakin riittävästi, mutta koskas kellään omasta mielestä tarpeeksi on.

Näin oli Aarne jo noussut rappukäytävänkin vietyään pyöränsä säilytykseen, ja avasi kotiovensa. Kohta tirisisi paistinpannu ja porisisi perunakattila. Niiden valmistuessa hän pyöräyttäisi jonkun pienen salaatin, niin ei ole ravitsemusterapeutillakaan huomauttamista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s