Hilkan päivä alkoi olla taputeltu. Aamulla hän oli mennyt hyvissä ajoin tuttuun hoitokotiin, saanut työvaatteet ja tullut ohjeistetuksi erityisen tarkasta käsihygieniasta ja siitä, että aina kun potilashuoneeseen mennään, laitetaan kasvomaski päälle. Kaikki oli kyllä ihan ennallaan, hänellä muistissa vielä viime keväältä, paitsi silloin ei maskeja oikein ollut. Työkaverit olivat entiset, hän tiesi, kenen kanssa voi jutella, kenen kanssa ei kannattanut, ja kuka oli semmoinen, ettei voinut häntä sietää.

Vuoron päätyttyä hän vaihtoi omat vaatteensa, otti pyöränsä ja alkoi polkea kolmen kilometrin matkaa kotiin. Se oli ero kevääseen, että kevättalvella vuoron jälkeen vaivannut rankka väsymys oli paljon lievempi. Potilaat olivat osittain tutut, jokunen oli tässä väliaikana kuollut, uusia tullut tilalle. Kymmenien vuosien kokemuksella oli helppo aloittaa tämä sijaisuus.
– No niin. Ensimmäisestä päivästä on sitten selvitty. Onneksi näitä on nyt sitten vain se kymmenen, tämä viikko aamuvuoroa. Ensi viikolle oli laitettu ilta, ja sekin kyllä vielä menee. Onneksi pääsen pois koko hommasta ennenkuin yövuoro osuu kohdalle, sillä vaikka mielelläni tähän suostuinkin, niin se oli juuri siksi, että tämä on niin lyhyt pätkä. Oikeastaan muistinkin sen, että Leena ja Marja puhuvat aina ilkeästi, sillä tavalla ohi toisten kuullen, arvostelevat tekemisiäni. Miksi ne olisi muuttuneet, ja nyt kun muistelen, niin sehän se viimeisinä vuosina ihan eniten tässä hommassa haittasikin. Kun väkeä menneinä aikoina vähennettiin, niin alkoi suuri räknääminen siitä, kuka tekee enemmän, kuka vähemmän, ja alkoi semmoinen eräänlainen sisäinen laadunvalvonta. Kyllähän Riitta parhaansa osastonhoitajana teki, että semmoinen loppuisi, mutta ei sekään mikään ihmenainen ole. Ei ollut Leenan naama järin herttainen, kun aamulla kansliaan menin raportille. Oli onneksi varaa valita istumapaikka. Pitkin päivää se kuului papattavan, että eikö nuorempia hoitajia ole työttömänäkin, kun pitää eläkkeeltä ihmisiä tänne pyytää. No, minä olen siihen tottunut, jo parin vuosikymmenen ajan. Eikä kyllä kenenkään toisen arvostelut tunnu missään, paitsi jos Riitalla olisi jotain sanomista. Paras kun antaa noiden juttujen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos, ja olla sanomatta itse mitään.

Parasta ajatella vain niitä muutamia satasia, jotka tästä sitten aikanaan tilille saa. Tänä vuonna olen töissäkin ollut, että mitään verokortteja tai muutakaan ei tarvitse toimittaa, olivat siellä niiden koneella valmiina. Niin ne sanoi, että veronpidätys tehdään sitten lisäprosentin mukaan, ja senhän minä jo suostuessani tiesinkin. Jos niitä vaikka saisi sitten ensi vuoden lopulla vähän takaisin, niinhän se on verotus aina ollut minun kohdallani. Se on sitten tuntunut vähän niinkuin ylimääräiseltä rahalta, jonka on voinut käyttää johonkin ei-tarpeelliseen, mukavaan. Niinhän ne talousviisaat sanoo, että se on kannattamatonta, mutta meikäläiselle, joka on palkkojen suhteen ollut aina siellä alemmissa kasteissa, veronpalautukset tuntuu mukavilta, mätkyt taas ikäviltä. Varmaankaan ei tarvitse tässä kaupassa muuten käydä, eiköhän siellä kotona ollut kaikkea tarvittavaa. Eikä tässä matkan varrella olekaan kuin se pieni lähikauppa, ei sieltä muuta saa kuin perustavaroita. Toivottavasti Aarne ei ole lähikaupassa käynyt, ja ratkennut tissuttelemaan. Vaikka se on jo yli kymmenen vuotta ollut ilman, niin kyllä minä sitä aina tämmöisinä päivinä vähän pelkään. Liekö edes siivonnut, kun semmoista sille esitin. Ihme on, jos on malttanut olla menemättä mökille, sillä on niitä touhuja siellä. Saas nähdä, joutuuko tässä vielä ruokansakin laittamaan, sekään ei olisi ensimmäinen kerta. Ei siitä kyllä mitään puhetta tainnut olla, mutta jotenkin sitä odottaisi, että kun tässä vielä vanhoillaan höynähtää menemään töihin, niin olisi edes kotona aika istahtaa rauhassa. Kyllähän sitä tässä kohta viidenkymmenen vuoden aikana on tavallaan sen naamaan ehtinyt kyllästyäkin monta kertaa, mutta jotenkin on semmoinen periaate, että kun on aikanaan erehtynyt sen tahdon sanomaan, niin tahdotaan sitten. On kyllä välillä joutunutkin tahtomaan että mieltä oikein kääntää, sitä ei pysty kieltämään. Oli se nuorena ihan laatuisa mies ja hyvä isäkin lapsilleen, ja kyllä se nykyäänkin on menetellyt, kunhan vain ei sitä pöhnässä tarvitse katsella. Kyllä siitä kaljoitteluajasta jäi semmoinen pelko tai mikä lie ahdistus, että aina sitä on vähän varppeillaan. Niin monta työkaveriakin on sen asian kanssa joutunut taistelemaan ja sietämään semmoista menoa. Osa on tehnyt johtopäätöksensä ja lähteneet omilleen, toiset jääneet. Sitä en osaa sanoa, kumpi olisi itselle parempi vaihtoehto ollut. Nythän tuo on ollut jo reilut kymmenen vuotta ihan kunnolla, olisiko se jatkanut sitä tissutteluaan, jos olisin lähtenyt. Mikähän se siinäkin on, että aikuisesta ihmisestä kantaa tuommoista vastuuta, kantaa huolta melkein kuin lapsistaan. Onneksi niillä on kai ihan hyvin asiat, eikä mitään sopotusta väleissä puolisoihinsa. Vaikka mistä sitäkään tietää. Ne asuu siellä pääkaupunkiseudulla, eikä niitä näe kuin kerran pari vuodessa. Kun ne nyt jouluksi edes tulisivat, kyllä sitä on esillä pidetty ja pyydelty, alkaa vain lastenlapsillakin olemaan omat menot. Ville ja Tanja ei viime jouluna olleet, olivat kumpikin kavereittensa vanhempien luona. Tanjallakin on se suloinen Akseli- poika, ja Pia sitä saa kuulemma paljonkin hoitaa. Ajatella, että sekin on jo mummo, vähän yli neljäkymmentävuotiaana. Missä lie huitelee se Akselin isä, nähtiinhän me se kerran. semmoinen korvarengasmies se oli, ja käsissä kaiken maailman tatuoinnit, ihan rosvon näköinen. Mutta häipynyt on koko ketku, ja Tanja saa sosiaalitoimistosta elatusmaksut pojasta. On sillä se uusi kaveri, joka on vähän kunnollisemman oloinen, mutta eipä tässä paljon muuta voi kai kuin kätensä ristiä näiden jälkeläistensä ja niiden jälkeläisten takia. On tämä maailmanmeno niin kummalliseksi mennyt, ettei äärtä eikä laitaa. Kyllä minä sitä ihmettelin ja vähän paheksuinkin, kun Tanja alkoi Akselia odottaa, eikä ollut vielä edes kihloissa. Mutta ei nykyään ole muotia mennä naimisiin, tai jos mennään, niin sitten on jo lapset valmiina ja morsiustyttöinä ja -poikina. En minä sitä muuten pahana pidä, mutta kyllä minun mielestä lapset tarvitsee kummankin vanhempansa. Toisaalta, jos jompi kumpi niistä vanhemmista on kelvoton hunsvotti, niin kai se on sitten parempi olla yksinhuoltajana. Mutta se Tanjan kaveri on kyllä ottanut Akselin sillä tavalla ottopojakseen, että kohtelee tätä kuulemma kuin omaa poikaansa. Mitenkähän käy, jos ne laittaa lisää lapsia, vieläkö kohtelee yhtä hyvin. Tuttavapiirissä on paljon niitä, joilla on sitä lapsipuoliongelmaa ollut. Jääneet entiset lapset huonommalle, kun on uusia laitettu. Mutta jospa nykyaika, kun sitä suvaitsevaisuutta niin kovasti joka puolella toitotetaan ja hyvänä pidetään, alkaa tuota asiaa paremmaksi korjaamaan, kuka sen tietää.

Niin oli kotitalo edessä, ja Hilkka ajoi pyörävaraston ovelle, talutti pyöränsä paikalleen. Aarnen pyörä oli eri tavalla, että se oli sitten jossain käynyt. Huoli valtasi mielen. Nyt, jos se istuu siellä kaljatölkin ääressä, niin ei kyllä harakat kartanolla viihdy. Huolen valtaamana Hilkka nousi portaat neljänteen kerrokseen, avasi kotioven, ja vastaan tuli paistetun kalan tuoksu. Aarne kuului huutelevan, että täällä on jotain syömisen tapaista, että tulehan pöytään. Hilkka riisui päällysvaatteensa, kävi pesemässä kätensä, ja meni keittiöön. Olihan siinä, perunoita oli keitetty, siikaa oli paistettuna, oli ukko tehnyt vielä salaatinkin. Eikä sen silmä seissyt päässä, eikä puhe sammaltanut. Kyllähän hänen se piti tietää, mutta ihmisen mieli on semmoinen, että kun se on joskus jotain ikävää saanut kokea, niin se odottaa ja pelkää kokevansa sen uudestaan. Siika ja oman maan siikli-perunat maistuivat. Salaatti oli raikasta, eikä ukko ollut fetaakaan unohtanut. Sopi aterian jälkeen nousta pöydästä, laittaa astiat koneeseen ja mennä olohuoneeseen, avata televisio. Aarne näkyi menevän Mikan huoneeseen, vissiinkin kirjaa hakemaan. Tuli se olohuoneen sohvalle makaamaan, sytytti lampun ja luki sitä iänikuista Päätaloaan. Montakohan kertaa se meinaa nuo kirjat lukea. Kohta on taas luvassa niitä taivalkoskelaisia sanontoja, joihin oli vuosikymmenten aikana saanut tottua. Virnistys sillä näkyi välillä naamalla olevan, mutta siihen nyt oli saanut tottua. No, Hilkka katsoisi Uutta päivää, niin kuin oli aina tehnyt, oltiinpa sitten täällä tai maalla. Ennen sarjan maailmaan uppoamistaan Hilkka ehti miettiä, että kai se on tuo toinen karvoineen ja Päätaloineen hyväksyttävä, kun ei sekään minulle huomauttele…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s