Sananen koronan vuoksi konkurssiin joutuneille ja joutuville

Olipa sydäntäsärkevää katsoa uutiset. Haastattelivat yrittäjää, joka on koronan tuoman asiakaskadon vuoksi ajautunut konkurssiin.

Minä tiedän, miltä se tuntuu, kun toiset tulee ja vyöttää kupeet ja vie sinne, minne et tahdo. Siinä kun menee paitsi työ ja toimeentulo, menee myös omaisuus, joskus myös välit takaajiin ja entinen tarmokas omillaan pärjääjä joutuu antautumaan sosiaalityöntekijän luokse selostamaan menojaan ja tulojaan. Siinä on monta katkeraa kalkkia nieltävänä. Ja konkretisoituu se, että ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Ihan kaikilta osin. Onnistuessaan saa paljon iloa, mutta voi siinä menettääkin kaiken.

Mutta siihen ei kuole! Kyllähän siinä päänsä joutuu uusiksi ohjelmoimaan. Saamamiehet ovat valppaina, jos töitä saat. Ulosotossa ensimmäiset kerrat ovat pahimmat. Sentään -90 – luvulla, kun oli yhtä mahdoton tilanne, säätivät sen velkasaneerauslain. Että jos siihen pääset, niin se on 5 vuotta, jos omistusasunnostasi luovut. Tai 10 vuotta, jos kotisi haluat pitää.

Ainakin silloin, kun itse kolmisenkymmentä vuotta sitten olin tilanteessa, sitä ei ollut järin kovaa valuuttaa työmarkkinoilla. Enempi hanttihommia sain sen minkä sain. Jos kuukautta paria enemmän oli työmaassa, joku ystävällinen ilmoitti ulosottomiehelle, ja se alkoi käydä tilipussilla. En minä sen takia koskaan lopettanut, vaan syynä oli aina sopimuksen päättyminen. Sama firma kyllä kutsui useita kertoja töihin.

Ehkäpä maailma on kehittynyt. Mutta siitä ulosotosta kannattaa mahdollisimman pian pyrkiä velkasaneeraukseen, ja sinnitellä sen viisi vuotta. Se on aikaa, jolloin on oltava tarkkana! Kuljettavaksesi laitetaan ahdas portti ja kaita tie, mutta kyllä siitä menee.

Kyllä se silloin 30 vuotta siltä tuntui, että tämä taisi olla tässä. Mutta eipä ollutkaan. Hyvä mustikkametsä tarjosi syksyisin tuloja, joihin ohranan koura ei yltänyt. Ja itselleni avautui ihan uusi elämänurakin, ihan erilaisessa organisaatiossa ja ihan erilaisissa tehtävissä, koulua siinä piti kyllä käydä ja ennen sitä raataa melko tavalla. Mutta niin vain onnistuin nuljauttamaan itseni 23 vuotta sitten tähän yrittäjyyteen verrattuna suoranaiseen suojatyöpaikkaan, ensin sijaisuuteen ja osa-aikaisuuteen, 18 vuotta sitten saavutin sitten ihan vakipaikan, ja olen jo kahdeksan vuotta nauttinut niistä hulppeista vuosilomista, joita julkisella sektorilla saa.

Paljonhan sitä sai ylpeyttään ja periaatteitaan katkerana kalkkina niellä, mutta niin vain tässä seilataan, ulosottomies ei ole hätyytellyt, vaan yksi kaupunkimme sellaisista on ihan muuten vaan kaverini. Kaikista uskomattominta on se, että entinen kädestä suuhun eläjä on saanut aikaa myöten pienen räntäpäivän varankin.

Tämä ei tapahdu kädenkäänteessä, aika monta kvartaalia siinä menee. Mutta niinpä osaakin arvioida asioita vähän toisesta näkökulmasta. Sitä ei esimerkiksi juurikaan kiukuttele tästä sosiaalisesta eristäytymisestä, silloin ennen tuli sosiaalisesti eristetyksi entisten kavereidensa toimesta, kun siihen aikaan epäonnistuneeseen suhtauduttiin kuin ruttotautiseen. Ja rehellinen ollakseni, minun kohdalla se oli vielä ihan oma syy.

Että jos nyt jalkoihin jäit, ja mietit, että miten tästä eteen päin, niin muuta neuvoa en osaa antaa kuin että päivä kerrallaan eteenpäin. Jos jotkut sinua vinoon katsovat, niin ole ihan piruuttasi pää pystyssä ja heitä nyssytauti hiikkariin. Opit aikaa myöten näkemään sen, että olet ihan arvokas ihminen, vaikka perhe hajoaisi tai ties mitä vastoinkäymisiä sattuisi. Jotkut yrittää uudestaan, mikäs sen hienompaa. Minä tein tuskallisen itsetutkistelun ja tulin siihen tulokseen, että eiköhän jätetä se laji osaavemmille.

Jos tikka on kirjava, niin ihmisen elämä on vielä kirjavampi tuumi muinoin Päätalon Riitu, ja hän ei ollutkaan mikään tyhmä ihminen. Heti tiesi, millaista minunkin vaellukseni on.

Advertisement