Se oli tänään kaatuneiden muistopäivä. Aamulla soitimme ja lauloimme kolleegan kanssa konfirmaatiomessun, iltapäivällä suuntasin uuteen virkapaikkaani, joka on ent. Uusikirkko TL. kirkko. Olenhan tuolla jo viisitoista vuotta usein käynyt, mutta nyt, kun meidän muusikoiden määrä eläköitymisen myötä väheni neljästä kolmeen, hepsauttivat virkapaikkani sinne. Sopii.

Oli paikalle tullut tuon perinteikkään vanhan seurakunnan jo kohta puolitoista vuosikymmentä sitten eläköitynyt kirkkoherra, semmoinen vanhan kansan arvokas rovasti, joka palveli seurakuntaansa peräti kolmekymmentäneljä vuotta yhtä soittoa, kerkisi eläköityä ennen seurakuntaliitoksia.

Minäkin olen jo monissa liemissä kiehunut, työurani loppusuoralla oleva kanttori. Olen ollut saattamassa kymmeniä ellen satojakin veteraaneja viime lepoon. Jopa siihen mittaan asti, että nykyisen asuinpaikkakuntani viimeiset elossa olleet olen saanut olla saattamassa, ja eläessään tuntenutkin. Kuinkahan monet veteraanien havuseppeleet olen nähnyt laskettavan.

Ne miehet eivät kaveria jättäneet, menipä kahinoiden jälkeinen aika itse kunkin kohdalla miten tahansa.

Tänään minuun teki kaksi asiaa suuren vaikutuksen. Ensiksikin se, kun vielä elossa olevat veteraanit olivat tulleet paikalle. Kuka penkillä, kuka pyöräpotkurin istuimella istuen. Toinen oli noin 75- vuotiaan rovastin muistelu omasta isästään, jonka oli kuullut vanhemmilta veljiltään. Isänsä lähtiessä Tali-Ihantalaan vuonna 1944 oli rovasti ollut niin pieni, ettei muistikuvia ole jäänyt. Mutta kodin lipaston päällä ja seinällä oli ollut kuva reissulle jääneestä isästä.

On se ollut perheelle melkoista. On se ollut melkoista niille perheille, joiden isä palasi, mutta kantoi traumoja lopun ikäänsä. Vanhan rovastin omakohtaisen kokemuksen jako laittoi kyllä tällaisen eläkeikää lähestyvän kanttorinplantun naaman totiseksi.

Mutta se aamu, se 15- vuotiaiden rippikoululaisten konfirmaatio… Se oli mukava, sillä tämän päivän nuoret ovat fiksuja ja mukavia poiketen omasta ikäluokastani, joka oli 15- vuotiaana kaikin puolin ikävä ja kuriton.

Näin siis muuttuu maailma, ja näin minä pikku hiljaa vanhenen….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s