Minä synnyin 1960- luvun alussa. Tarkkaan ottaen sinä vuona, kun Berliinin muuri rakennettiin. En tietenkään voi muistaa siitä saati Kuuban kriisistä yhtään mitään. Ensimmäiset muistikuvani ovat ehkä vuodelta 1963 tai 1964. Se on semmoinen, että eno on tullut uudella mopollaan käymään meillä. Isä sanoo hänelle, että ”pane mopeti jalakaasa ja tuu tuppaan”. Olen tullut tietämään, että eno auttoi isää tosi paljon lapsuudenkodin rakentamisessa. Myös muistan sen, kuinka eno tuli meille saatuaan ajokortin loppukesästä 1965 vuokra-autolla. Vähän myöhemmin hän osti Moskvitsh-henkilöauton kaiketi 150 markalla. Eno kertoi myöhemmin nuoruudestaan paljonkin, kuinka hänelle lankesi vastuuta kotinsa toimeentulosta. Minun isäni oli kirvesmies, joka oli 1960-luvulla töissä Puolustusvoimien rakennustyömaalla, ja ansaitsi siellä niin hyvin, että saattoi rakentaa perheelleen kodin.

Ihan hämärästi muistan sellaisen asian, kun paikkakunnaltamme oleva urheilija voitti jonkun kilpailun jossain. Sitä sitten tietenkin juhlistettiin kotipaikkakunnan ns urheiluareenoilla – ihan hyppyrimäkeä myöten – jonakin talvi-iltana, ja muistan olleeni kaiketi isäni selässä jonkinlaisessa kantamuksessa mukana. Vuotta en tohdi sanoa, sillä olen ollut todella pieni,.

Vuonna 1965 siskoni menee kouluun. Hän tuo opettajan kylään meille vissiin syntymäpäivänään. Minä olen aloittanut tutustumisen nykyisin sanottuna kotikatuni asukkaisiin. On autoilijoita, Karjalan pakolaisia, kommunisteja, Yhtiön väkeä. Niin sanottu Joutsalainen eli puunkuljetukseen tarkoitettu nosturisysteemi piirtyy mieleeni aamuisin kodin ikkunasta katsoessani. Isä vaihtaa omakotitalojen rakentajaksi, kulkee töissä paikkakuntalaisten henkilöauton omistajien kyydissä tai linja-autolla. Vuonna 1965 hän eräänä hirmuisena pakkasaamuna saa linja-autolle kiirehtiessään ilmarinnan, siihen aikaan puhuttiin keuhkon repeämisestä. Hän menee kunnanlääkärille, joka passittaa hänet Kinkomaan sairaalaan, muistan hämärästi, kuinka käymme jollain kyydillä häntä katsomassa, liki 50 kilometrin päässä. Hän toipuu, ja vakuutus korvaa jotain. Meillä on niin köyhä talvi, että ruuaksi on vain kotona viljeltyä perunaa ja ruskeaa kastiketta. Sisareni suupielet kai vitamiinien ja hivenaineiden puutteesta aukeavat ruvelle, vai olisiko jokin allergia. Radiossa – sellaisessa Philips- merkkisessä putkiradiossa – vaikkapa Satumaa, ehkä Beatlesin Michelle, en muista kovin tarkkaan. Olenhan ollut hyvin pieni. Saan 3-pyöräisen polkupyörän ehkä vuonna 1964, apupyörien kanssa pystyssä pysyvän Tunturin ehkä 1966. Alkaa pienien pyöräonnettomuuksien sarja, kaatuilen silloin tällöin. Oma muistikuvani 1960-luvusta on se, että on ehkä köyhää, mutta äärimmäisen turvallista ja vakaata.

Menen kouluun syyskuussa 1968. Meitä on yli 30 oppilasta, ja osa ekaluokkalaisista sijoitetaan 2. luokkaan. Minä olen 29 oppilaan joukossa, jotka pääsemme 1. luokan luokanopettajan, vanhan rouvan, opetettaviksi. Elämme pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, ja niiden arvojen mukaan saamme alkuopetuksen. Uskontotunneilla opettaja kertoo maailman luomisesta, Joosefista ja veljistä ja lopulta Jeesuksen elämästä. Nykytietämykselläni sanon, ettei ollenkaan huonosti… Opettelemme kaunokirjoitusta, tavaamaan, laskemaan ynnä- ja poislaskua. Laulutunneilla vanha opettaja opettaa meille vanhoja kansakoululauluja, me laulamme posket hehkuen. Koulumatkat kuljemme pyörillä, eletäänhän vuotta 1968. Hänen, vanhan kansankynttilän, opetettavana on 29 maan- ja pienviljelijä- sekä työläisperheiden rääsyisiä kakaroita, Ja 2. luokassa vajaat kymmenkunta samanlaista, ehkä joukossa sivistyneistön kakaroitakin. Meille pidetään täitarkastus, ja lääkärintarkastuskin, jota varten kehotetaan koteja pukemaan lasten ylle puhtaat alusvaatteet. Kyllä meillä kaikilla sellaiset onkin. Opimme kirjoittamaan ja lukemaan ja laskemaan yhteen- ja poislaskut ja laulamaan hengellisiä ja isänmaallisia lauluja. Minulle jaettu virsikirja on vuoden 1886 versiota, ja vasta toisen vuoden loppupuolella uskaltaudun siitä sanomaan, ja saan ihan uuden, sinikantisen v. 1938 virsikirjan, jossa numerot täsmäävät opettajan sanomiin. Aikaisemmin jouduin etsimään 1886 virsikirjasta hakemiston avulla numeron siihen, jota laulettiin. Semmoista se oli työläiskakaralla keskisuomalaisessa kepulaiskunnassa siihen aikaan.

Mutta elämää on koulun ulkopuolellakin. Kaikki pyhäpäivät kuluvat joko kyläillessä tai joidenkin ollessa kylässä meillä. Tutustun kummankin puolen serkkuihin pyhäisin ja kesäisin, ja kyllä näistä kohtaamisista on monet kultaiset muistot jäljellä. Kuinka kohtasin täysin eri arvojen keskellä kasvaneita lapsia, joiden kanssa kuitenkin pidettiin tiiviisti yhteyttä ihan parikymmentä vuotta eteenpäinkin, häviävän pienen osan kanssa myöhemminkin. Tärkeimmäksi tulee eno, joka on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, sekä sekä isän että etenkin äidin puoleiset serkut, jotka ovat syntyneen joko vuotta paria ennen tai samanakin vuonna. Ja nuoremmatkin serkut.

Tuolta ajalta peräisin olevat, nykyisin veljeni hallussa olevat valokuvat, kertovat, kuten muistikuvanikin, miten tavattoman tärkeä oli suku. Sukulaisten kanssa oltiin tekemisissä kaiket viikonloput (tuolloin kaiketi enimmäkseen sunnuntait). Heidän kanssaan oltiin tekemisissä, heidän perheidensä elämässä oltiin läsnä. Muistissa on sellainenkin asia kuin tätini häät vuonna 1965. Hän poloinen oli tuolloin vain 15- vuotias, ja hänet vihittiin avioliittoon presidentti Kekkosen luvalla. Kekkonen tämän luvan myönsi, ja minulla on hataria muistikuvia tädin häistä. Kotipaikkakuntani kirkossa oli ollut lämmitysjärjestelmän aiheuttama pieni tulipalo, ja vihkiminen toimitettiin sitten mummolassa. Isän puolen sukua nähtiin veljeni nykyisellä asuinpaikalla samoin sunnuntaisin. Olivat kaupunkilaisserkut ja sitten saarijärveläisserkut. Kivoja olivat ne kaikki.

Televisio meillä on ollut kaiketi jostain vuodesta 1964 saakka. Siinä näkyi vain silloinen ykköskanava, ja tämä asiaintila jatkui ihan 1980- luvulle saakka.

1960- luku oli täynnä perhekeskeisyyttä, sukua, yhteisöllisyyttä

4 kommenttia artikkeliin ”Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku

  1. Olipa mukavaa lukea tämä muistelusi.
    Muistan myös, että viikonloppuisin kyläiltiin sukulaisissa tai he tulivat meille. Ja aina, jos oli jonkun nimipäivät, poikettiin kahvilla, pannu oli kuumana koko päivän. Syntymäpäiviä ei niinkään vietetty kuin perhepiirissä.

    Tykkää

    1. Kiitos Susu, aika ihanaa huomata, että se on ollut samanlaista siellä Turun puolessakin silloin muinoin. Jatkan piakkoin muisteluani, mutta 1970- lukua en pysty millään yhdessä osassa muistelemaan. Kun ihmisen elämänpiiri alkaa laajeta pikku hiljaa….

      Liked by 1 henkilö

  2. äej

    tässä Esko Karppasen Muurin varjossa romaanissa, jota käsittelin tänään blogipotussani, saattas olla paljon yhtymäkohtia lapsuutesi aikoihin 60-luvulla. Ite elin noita mukavia hetkiä 50-luvulla.

    Tykkää

    1. Varmana, koska omakin ns nuoruuteni on noilta ajoilta.
      Tosin ei Berliinin muuri haitannut minua yhtään, eikä muukaan politikointi. Ronald Reaganin hallintoa vieroksuin ja pelkäsin, ryssiä en osannut hirveästi pelätä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s