Vielä täytyy palata 1960- luvulle vähän.
Vuoden 1965 elokuussa tapahtui seuraavaa:
Kotitaloamme lähellä on järvi, sellainen hauskan muotoinen. Siinä oli tuolloin kirkas vesi, ja saattaa olla vieläkin, joskaan minulla ei ole ollut moneen kymmeneen vuoteen tilaisuutta tätä asiaintilaa todeta.
Kotimme vieressä oli ranta, jota sanottiin yhteisrannaksi. Se oli ranta, jossa oli laituri ja hiekkapohja, jossa kotikadun ihmiset kävivät uimassa. Eräänä elokuun päivänä katsoin, kun naapurin Eija ui. – Ai noin, ajattelin. Samana iltana, lienee ollut keskiviikko, joka oli perheemme toinen saunapäivä, lämmitettiin sauna. Meiltä oli ihan lyhyt matka käydä uimassa, ja niin kävin minäkin aina käsipohjaa uimassa. Sitten sillä kertaa kokeilin – olin 3,5- vuotias – Eijan konstia, ja uida polskutin kerralla laiturin päähän. Seuraavana päivänä olivat naapuruston naiset tapansa mukaan mattopyykillä, ja minä sinne muiden kersojen kanssa. Hyppäsin laiturin päästä uimaan, ja naapurin rouvat huusivat kauhistuneena, että herra Jumala, nyt se poika hukkuu! Vaan minähän pulpahdin pinnalle ja uida polskutin rantaan, ja sain ankarat nuhteet naapurin rouvilta.

Kuten nykyisin sanottaisiin, kotikadun varrella oli monta lapsiperhettä. Lapset olivat syntyneet 1950-60- luvuilla. Siinä mentiin koko kadun kakarat samassa lössissä, mukana niin työläis- yrittäjä- kuin Yhtiön työnjohtajien perheidenkin kakarat, kukin omissa rääsyissämme ja mainoslakeissamme kesäisin, suksillamme talvisin. Olivat nämä joka päivä läsnä olevat naapurin kakarat ja sitten toisaalta ne serkut ja enot, joista olen jo aiemmin laajemmalti mälkättänyt.

Vuonna 1966 elokuussa äitini tuli raskaaksi, ja synnytti toukokuussa 1967 pikkuveljeni, ja niin oli lapsuudenkodin perheen väkiluku täysi. Yksi muistikuva tuolta ajalta: isä lähti käymään Jyväskylässä, bussikyydillä. Sieltä hän kotiutui lastenvaunuja työntäen, näissä vaunuissa veljeni sai sitten tuutia ulkona päiväunensa säiden niin salliessa. Kerran isä oli töissä Äänekoskella, ja palasi kotiin vain viikonloppuisin. Tuolloin äänekoskelaisen Keski-Suomen liikenne- yhtiön linja-auto toi isän kotiin pyhänseuduksi, oltiin usein siskon kanssa vastassa paikassa, jota kutsuimme Tienhaaraksi. Siellä oli koko kotikadun (nykyterminologialla siis) postilaatikot, ja vierestä meni tie sekä kirkonkylälle että Jyväskylään sekä Petäjävedelle. Siihen asti meillä oli lupa tulla.

Vuosi 1970 tuli, kun olin kansakoulun toisella luokalla. Sulien kelien aikaan kouluun pyöräiltiin, lumen aikaan hiihdettiin. Siis ihan tosi, olen monet vuodet taittanut ikätovereitteni lailla koulumatkan hiihtäen. Koululatu tehtiin heti, kun lunta oli niin paljon, että ladun saattoi tehdä, ja kahdessa ylitettävässä järvessä oli niin paksut jäät, että ylittäminen oli turvallista. Muistelen, että joulu- tammikuussa se kouluun hiihtäen meno alkoi, ja sitä jatkui huhtikuun alkupuolelle saakka. Koulun eteläseinällä oli sitä vasten nojaamassa kymmeniä saati ettei satoja suksipareja. Tätä jatkui ainakin viisi vuotta. Ei siinä mitään vikaa ollut. Kouluun ja kotiin hiihdettiin vartissa ja välitunnit kuluivat talvisin laskiessa mäkeä ja sulan maan aikaan pelatessa koulun pihalla jalkapalloa. En ollut mikään erikoinen urheilija, vaan semmoinen, joka aina viimeisenä otettiin joukkueisiin, koska olen koko ikäni ollut melko kömpelö.

Koulun ruokala oli niin pieni, että sinne sopi vain ensimmäinen luokka, isommat söivät luokissa. Ekaluokalla ruokalaan mentiin ruokarukousten jälkeen käsikkäin parijonossa kävellen, toisesta luokasta lähtien järjestävät hakivat ruuan luokkaan, ja piti olla pulpetin naulassa jokaisella ruokaliina, joka levitettiin pulpetin päälle syömään alkaessa.

Vuoden 1970 syksyllä menin kolmannelle luokalle, ja opettajana oli nutturapäinen rouva, tiukan kurin pitäjä. Hän soitti aamuhartausten virsiin alkusoitot sen aikaisesta Koraalikirjasta, jossa oli paitsi vanhojen mestareiden, myös mm. Taneli Kuusiston, Arvi Karvosen tai Sulho Rannan säveltämiä alkusoittoja niiden virsisäestysten lisäksi. Minulla on tänäkin päivänä kirjahyllyssäni ja välillä kotisoittimen nuottitelineellä tuo ”musta Koraalikirja”, jota opettaja suvereenisti soitteli. Monikohan nykyinen peruskoulunopettaja moiseen pystyy?

Pääsin mukaan koulun liikuntakerhoon, ja olin onnellinen, joskin sielläkin olin aina se viimeinen, joka joukkueisiin otettiin. Hiihtäjänä olin kohtalainen, pallopeleissä ja voimistelussa todella surkea.

Neljännelle luokalle menin syyskuussa 1971, ja opettajaksi tuli ankara poikamiesopettaja. Hän komensi liikuntatunneilla asentoa ja lepoa, eikä empinyt tarttua tukkaan tai vetää korvasta kipeästi, jos aihetta oli. Ruokailun tultua hän usein otti kastiketta lautaselleen, laittoi puvuntakkinsa taskuun 2-3 perunaa ja poistui koulun yhteydessä olevaan asuntoonsa ruokailemaan. Koko kansakoulun alun ajan nousimme vastatessamme seisomaan.

Ja sitten olivat ne kesät, jotka alkoivat toukokuun 31. päivänä, ja olisiko parin ensimmäisen vuoden ajan olleet lauantaitkin koulua. Silloin koulu alkoi aina syyskuun 1. päivänä, myöhemmin elokuun puolessa välissä. En vieläkään tiedä parempaa, kuin mitä olivat nuo kesät, kun ei tarvinnut kouluun mennä. Päivät täyttyivät uimisesta, ongella käynnistä, kerran viikossa piti leikata kotitalon pihanurmi ja haravoida jätökset, se oli kaiketi 3-4 tunnin homma, joka lankesi minulla tuosta noin 9- vuotiaasta asti.

Olinkohan minä kolmannella vaiko neljännellä luokalla, kun isä meni autokouluun. Olin pari kertaa mukana hänen ajotunnillaankin – minulla muuten oli vuonna 1979 itse autokouluun mennessäni se ihan sama opettaja, joka isänkin ajamaan opetti.

Vuoden 1972 syksyllä menin Yhteiskoulun ensimmäiselle luokalle. Tuli lukukausimaksut, ostettavat kirjat ja ruokamaksut, yhdeksi vuodeksi. Yhteiskouluun pyrittiin ilmoittamalla halukkuus päästä yhteiskouluun, tarvittiin myös kansakoulunopettajan lausunto. Pääsykoetta, kuten kolmea vuotta aiemmin sisarellani, ei enää ollut. Mutta tulossa oli suuri yhteiskunnallinen uudistus, peruskoulu.

Mutta siitä enemmän ensi kerralla.

2 kommenttia artikkeliin ”Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku osa II ja 1970- luvusta vähän alkua

  1. Tuntee kyllä itsensä niin muumioksi, kun on käynyt kansakoulua! Huh, ei niin mukavia muistoja sieltä, kiitos opettajan, joka nautti oppilaittensa julkisesta nolaamisesta.

    Minä vielä pyrin oppikouluun. Muistan, että mahaa kipristi ja oksetti, kun meni pääsykokeisiin.

    Tykkää

    1. > Äijäblogi IV kirjoitti 22.8.2021 kello 11.16: > Vähän samankaltaista oli meilläkin. Julkista arvostelua ja jopa naurunalaiseksi tekemistä. Siltä osin 1970-luvulla tapahtui todella suurta edistystä. >  >

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s