Olen jonkin verran lukenut niin sanotuista avainkokemuksista. Onko ne niitä, jotka jotenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään, tai jotain semmoista.

Se tämä Kekkosen aika, 1970-luku, on kiistatta minun kohdallani semmoinen. Vuonna 1971 täytin kymmenen vuotta, ja vuonna 1979, sen vuoden lopulla, olin abiturientti ja sain AB-ajokortin. Eli tuolla vuosikymmenellä elämässäni tapahtui ihan hirveän paljon asioita, joita vieläkin lämmöllä ja kaipauksellakin muistan. Oikeastaan noista muistoista voisin kirjoittaa ensyklopedian paksuisen teoksen, mutten kirjoita, koska ne nyt ovat vain yhden maalaispojan kokemuksia, ja semmoisia maalaispoikia on maailma tai ainakin Suomi väärällään. Meitä kuusissa kymmenissä olevia kun on ihan kelpo joukko olemassa ja elämässä, meitä, joita syöpä, onnettomuudet tai maksakirroosi eivät vielä ole tappaneet.

Vuoden 1973 keväällä pääsin yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta, ja tämä yhteiskoulu loppui paikkakunnallamme siihen. Keski-Suomen läänissä alkoi sen vuoden syksyllä peruskoulu. Se kesä lienee ollut ihana, en voi sitä millään tavoin erottaa muista lapsuuteni kesistä. Laulettiin se Suvivirsi, ja olin jopa kanttorin projektiluontoisesti kokoamassa lapsikuorossa laulamassa kotipaikkakunnan kirkossa kirkkokuoron kanssa Wilho Siukosen sovittamaa ”Oi Kaanaanmaa” – laulua sekakuorolle ja vaikka lapsikuorolle. Se kun se kanttori opetti musiikkia yhteiskoulussa, ja myöhemmin olen koulun musiikkiopettajana tehnyt kaiken eri tavalla kuin hän teki, vaikka häntä näin jälkeenpäin muusikkona arvostankin. Hänellä oli nimittäin tapana pitää laulun kokeet niin, että jokainen lauloi luokan edessä toisten tirskuesa laulun kokeen, josta määräytyi musiikin numero. Sitä en itse musiikin opettajana 25 vuotta myöhemmin toimiessani tehnyt.

Tosiaan, tuona kesänä lienen uinut, vetänyt rahapussia (laitettiin tielle rahapussi siimaan kiinnitettynä ja auton pysähtyessä vedettiin siimalla rahapussi pois tieltä, mieluummin itselle, ja puskassa hihitettiin hölmistyneille pysähtyjille. Tosin monet tajusivat ja huusivat, että pojat perkeleet), niittänyt kotitalon pihanurmea ja ehkä päässyt elämäni ensimmäistä kertaa Lappiin vanhempien ja pikkuveljen kera. Ja tietenkin käynyt etenkin samanikäisen enon luona mummolassa ja serkun luona, jonka perhe muutti jostain Pyhäsalmelta kotipaikkakunnalle kauppiaiksi 1969 syksyllä, ja olivat hankkineet omakotitalon reilun kilometrin päästä kotoa. Ne kun nuo lapsuuden ja varhaisteiniyden vuodet ovat täynnä kaikkinaista mukavaa ja ihanaa, kuten kiljun tekoa tai Jussi & the Boysin tai Hurriganesin kuuntelua kaiken kalastuksen ja muun touhun ohessa. Aina tunnuttiin touhuavan jotain enon, serkun tai kylän muiden kakaroiden kanssa. Sitä pääsi ajamaan mopollakin ennen laillista mopoikää, vaikka kotona oli ankara komento juuri mopoon liittyen. Se on sitten, kun täytät viisitoista ja jos sen itse työlläsi hankit. Onneksi enon ja serkun luona pääsi mopolla ajamaan kylätiellä.

Vuonna 1975 olin siis kesällä 13- vuotias, ja vaikka olin ollut mukana TUL:n urheiluseuran hiihdoissa, niin yhtäkkiä SVUL:oon kuuluva paikkakunnan suurempi urheiluseura tarvitsi Suurkisoihin lähtijöitä, ja olin siellä minäkin. Hiihtoon koitin, mutta urheiluseuran aktiivi minut laittoi ampumahiihtoon. Siellä sitten olin minäkin ihan Helsingissä, Roihuvuoren koululla majoittumassa muka urheilijana, eikä koira perään haukkunut. En kyllä muistaakseni tehnyt muuta kuin ajelin Suurkisojen kisapassin turvin ajelin busseilla ja ratikoilla ympäri Helsinkiä. Lisäksi hävitin kotoa saamani rahat niin, että paluumatkan viimeiselle etapille jouduin lainaamaan rahat eräältä paikkakuntalaiselta. Sen kuultuaan isäni vähän pahastui, mutta kävimme maksamassa velkani.

Samana kesänä olin sujuvasti edistysmielisen osuusliikkeen asiakkaiden lapsille järjestetyllä kesäleirillä, jossa oli eri komento kuin oli ollut edelliskesän raittiusleirillä, jota johti isäni serkun mies. Siellä sai vaikka tupakoida, ja siellä maistoin elämäni ensimmäiset tupakat, kaiketi 12- vuotiaana. Tupakointi loppui tietysti leirin loppumiseen. Sieltä ei monta pysyvää kaveria jäänyt, pari saarijärveläistä sivusi elämääni vielä 1980- luvulla noilta ajoilta.

Olisivatko nuo avainkokemukset syynä siihen, etten ole polittis-vakaumuksellisesti oikein mitään. Liikuin suvereenisti niin isänmaallisissa kuin myös vasemmistolaisemmissa porukoissa.

Mutta itselleni vielä enemmän merkitsi rock-musiikki. Serkkupoika tuli kaiketi vuoden 1974 talvella yökylään, kun vanhemmat lähtivät tanssimaan ja viettämään ravintolailtaa, jonka he noin 2-3 kertaa vuodessa noihin aikoihin tekivät. Hän tuli kainalossaan Hurriganesin ensimmäinen albumi ”Rock & Roll All Night Long”, ja siinä oli semmoinen levy, joka teki minusta pitkäksi aikaa rokkarin. Takakannessa luki: ”Levyä on soitettava pirun lujaa. Pitäähän naapurinkin kuulla. Ei ne seinät siitä hajoo”. Sisäkannen kuvassa on kuulemma Pelle Miljoona eturivissä.

Olisiko ollut vuonna 1974 vaiko 1975, kun serkun kanssa lähdettiin katsomaan Hurriganesia Saarijärven Kisasuojaan. Jumalauta, että ne soittivat kovaa! Mutta niin me nähtiin Remu, Cisse ja Albert. Korvat soivat keikan jälkeen varmaan päivän tai kaksi. Muistan hyvin se, kuinka roudari tuli taukomusiikin tauottua lavalle, ja karjui mikrofoniin: ”All right! Ladies and gentlemen! Rock and roll! Hurriganes! Have a good time!”. Olisiko ollut Jan Ödner, en osaa sanoa, kovasti hänen näköisensä oli.

Noihin vuosiin tulee vielä semmoinen asia, joka vaikuttaa tänäiseenkin elämääni. NImittäin isäni osti kotiimme sähköurut. Ja siihen maailmaan minä sukelsin. Ihan Alf Wagerin toimittaman nuottivihkon avulla, ja sitten Magnus- soittimille laadittujen vihkojen avulla. Lisäksi menin kansalaisopistoon pianotunneille, jossa kanttori opetti pianonsoittoa Michael Aaronin pianovihkojen avulla.

Että oli tuo 1970- luvun alku ETYKiin asti melkoista votakkaa elämässäni. Musiikkisuosikkeja Jussi &The Boysin, Alwari Tuohitorwen, ja Hurriganesin ohella olivat tietysti Slade ja Alice Cooper. Ja kotipaikkakunnan ainoa rockbändi ja siitä vielä huikeampi saarijärveläinen rock-yhtye.

Jestas, en pysty noita vuosia kovin jäsentyneesti edes kuvaamaan. Pitää kirjoittaa seuraava juttu vähän myöhemmistä vuosista. Olinkohan näinä vuosina peruskoulun kuudennella luokalla ja ehkä osin seitsemännellä. Oli ihan huikeaa aikaa se, elämässäni ei kaiketi ole tuon enempää milloinkaan tapahtunut, merkityksellisempäää toki myöhemminkin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s