Tänään sunnuntaina viides syyskuuta Armon vuonna 2021 olin aika pitkästä aikaa sellaisessa roolissa, joka on minulle luontainen ja jossa viihdyn.

Olin nimittäin sellaisena tavallisena kanttorina messussa, joka tapahtui ent. Uusikirkko T.L:n kirkossa, joka on nykyinen virkakirkkoni, kello 10 aamulla.

Soitin kirkon urkuja, jotka on tehnyt urkurakentamo Erola vuonna 1987, sekä akustista kitaraa että kirkkoon keväällä hankittua Kawai-pianoa, sekä tieten lauloin tällä korpilukkarin äänelläni. Vastasin koko messun musiikista ihan itse, olin opetellut virsien alkusoitot, jotka olivat säveltäneet Kaj-Erik Gustafsson, Anfinn Øien ja Timothy Miller, soinnutin ja osin tenoricantusfirmusoin virret, lauloin päivän psalmin ja tein kaiken normaalipraktiikkani mukaan. Minulla ei ollut pianistia tai urkuria apunani, vaan säestelin ihan itse. Pääsin jopa itse ehtoollispöytään käymään, mitä pidän sillä tavoin merkityksellisenä, että olen reilun kahdeksantoista vuoden ajan enimmäkseen soitellut tai laulellut sanajumalanpalveluksia. Näin ollen oli tämä pyhä ihan ehdoton poikkeus normaaliin. Samoin oli se ehdoton poikkeus viimeaikojen normaaliin, että yleensä minulla on ollut korona-aikana roolinani olla ns laulajana, kun etevämmät soittajat ovat soittaneet.

En ehkä saavuttanut urkujensoitossa haluamaani tasoa, koskapa olen lajista sivussa ollut kaksi talvea, mutta kyllä se nyt vältti. Ja ajoittain soitin kyllä ihan hyvinkin, joskin sanomista löydän, kun tekemääni tallennetta kuuntelen.

Parasta oli se, kun etenkin messun jälkeen ne tavalliset seurakuntalaiset, kirkossa istujat, kiittelivät. Heille tekemiseni oli kelvannut – itse olen paljon kriittisempi. Aamun kymppimessun liturgina ja saarnaajana toiminut perheenäiti, keski-ikäinen nainen, saarnasi ihanasti.

Tulin hyvämielisenä messusta kotiin, ja lähdin vaimoni kanssa parin tunnin ulkoilulle. Löysimme herkkutatteja, suppilovahveroita ja kantarelleja ihan hyvän määrän.

Ulkoilusta tultuani kävin suihkussa, pukeuduin uudestaan pukuun, ja lähdin päivän toiseen koitokseen, joka oli sanajumalanpalvelus v. 1765 rakennetussa puukirkossa.

Sielläkin on Erola-urut, vähän pienemmät vain. Mukana oli pitkäaikaisen virkapaikkani ja nykyisenkin asuinpaikkani kappelin Epiphone-kitara, jota urkujen ohella käytin. Pappi, jo eläköitynyt naispastori, toimitti liturgian jämäkästi ja saarnasi niin ikään ihanasti. Minä soittelin ja laulelin, tosin aika kylmiltään, kun kerkesin kirkkoon vasta varttia ennen tilaisuuden alkua.

Mutta kyllä, tänään oli mukavaa töissä. Olin suunnitellut ja toteutin itse koko savotan, neljättä kertaa kuluvana vuonna. Ensimmäisellä kertaa oli kyseessä striimaus, ja puoli sanaa jäljessä laulanut pappi tärveli minun tekemiseni. Seuraavat kaksi olivat konfirmaatiomessuja, joissa oli omat erityispiirteensä, mm. ehtoollinen jaettiin vain rippilapsille ja isosille. Näin ollen tänäinen aamumessu oli ensimmäinen ihan oikea messu tänä vuonna kohdallani, ja onnistuin semmoisen 7+ – 7 1/2 kansakouluarvosanalla.

Se on tyydyttävä arvosana, ja olen tyytyväinen. Striimatuissa alkuvuoden jutuissa olin aina laulajana, ja välillä kai lauloin tyydyttävästi (7+ – 8-).

Mutta kuinka olenkaan kaivannut näitä messuja, jolloin olen ainut muusikko, suunnittelen musiikit itse, teen koko hommasta oman näköiseni, enkä ole kenenkään objekti.

Että tänään oli koko tämän vuoden mukavin työpäivä, omasta subjektiivisesta mielestäni.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s