No hoh hoh, tulipa otsikko.
Kävin siis aamupäivällä (on minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai) palauttamassa vuokramökin avaimet. On nimittäin niin, että tuossa merenlahden toisella puolella on semmoinen hupaisa pikku saari, jonne on naapurikunnan kyläyhdistys pykännyt vuokrattavan saunan. Rakennus on korkeiden tolppien päällä oleva hirsirakennus, jostain kulmalta kaiketi alle metrin kalliosta, mutta korkeimmillaan on ensimmäinen hirsikerta tuossa otsan kohdalla. Terassilta on mukavat näkymät merelle. Kyläyhdistys vuokraa sitä jäsenilleen, ja mehän ilosta taiten puljuun liityimme.

Kesämökki näistä maisemista maksaa maltaita. Peruskuntoisetkin meren rannalla sata tuhatta, jopa kuudellasadallatuhannellakin on hienoimpia myyty. Selvää on, ettei meikäläisen kynnet semmoisissa pidä, ei halvimmissakaan. Ei ole suvussa omistajia eikä edes maanomistajia, jotka tontin tutunkauppaa antaisivat.

Mutta toisaalta. Tuota mökkiä ollaan jo neljänä vuotena vuokrattu moniaita kertoja kesässä ja välillä syksylläkin, eikä siihen ole kahtakaan satalappusta vuodessa mennyt. Vuorokausivuokra on pieni. Niinpä on tuosta huhtikuulta aina silloin tällöin käyty saunomassa. Helppo homma. Pyörällä rantaan, vähän evästä kylmälaukkuun, Honda tulille ja vartin ajo naapurikirkonkylään, naapurikirkon tornin näkymille. Sieltä pieni kävely liikeyritykseen, jonka omistajat ovat yhdistyksen puuhaihmisiä, heiltä avain. Sitten naapurikylän kaupasta parit saunaoluet, satamaan, Honda tulille ja viiden minuutin venematka saareen. Vene kylkipaikalle laituriin, ja voila, ollaan saaressa mökillä, kesämökkeilemässä.

Jääkaapin kaasupullo auki, kaappi päälle, terassilla istuskelua, ehkä grillaamista, sauna lämpiämään ja saunomaan ja uimaan niin maan perusteellisesti. Mukaan voi ottaa vaikka kirjan tai ripustaa vaikka riippumaton saaren puihin. Mökissä voi vaikka yöpyä, mutta kotiin tulee kyllä lähdettyä, kun niin lähellä ollaan. Niinpä eilenkin iltahämärissä huristeltiin kotikylän laituriin, ja minä aamulla sitten avainta palauttamaan. Pyörällä rantaan, sitten veneen köydet irti, Honda tulille ja kaasukahva eteen, ja sitten vain ruotelia vähän pyörittelee, ja naapurikylän puolella siinä, missä väylä tekee noin seitsemänkymmenen asteen mutkan vasempaan veneen kokka kohti saaren laituria. Piti käydä tulipesistä tuhkat tyhjentämässä, hakea puutelineisiin puita seuraaville tulijoille ja tarkastaa, että illalla pimeässä tuli siivottua kunnolla (mökillä ei ole sähköä). Kun tuppaa olemaan niin, että valkeus pimeyden töille nauraa. No, ei suurta vikaa siisteydestä löytynyt.

Ei kun takaisin veneelle, köydet irti, keula kohti seitsemänkymmenen asteen mutkaa väylässä. Otappa siitä pikkuisen oikealle, niin karille karahtaa. Siinä kuvailemani linjan oikealla puolella, olisiko 50-100 metrin päässä on veden alla suuri, laakea kivi, johon yhden kerran tuossa kesällä karahti, kun kotia meinasin oikaista, ja kuin ihmeen kautta ei edes potkurinaula katkennut. Siinä olisi järjestynyt helposti semmoinen neljän kilometrin soutu-urakka huonolla tuurilla. Mutta älysin kiven noin viittä metriä ennen ja kerkisin sähkökipillä nostaa moottoria vähän ylöspäin, ja niin se kivi osui joko siihen perän kohdalla olevaan ”sulkaan”, joka kai peräsimen virkaa toimittaa. Mutta ilkeältä se kyllä tuntui, ja jänskätettiin me, että tuliko veneen pohjaan reikä. Koska paatilla on sen jälkeen paljon ajeltu ja se edelleen kulkee sen vajaat seitsemäntoista solmua, niin kai siihen ei sitten reikää tullut. Mutta nyt pidin suunnan visusti kahta tiettyä lateraalimerkkiä kohti, ja silloin ei karilleajon vaaraa ole.

Vene naapurikylän kirkon rantaan. Tuosta se jää kolleega kohta eläkkeelle, pitäisikö yrittää hakea? Kävelen parisataa metriä, tulen avaintenpalautuspaikkaan, kävelen takaisin veneelle, köydet irti, Honda tulille, kaasukahva eteen ja kohti kotia.

Kaunis on meri näin syksylläkin. Taivas on vähän hailakansininen, rannan puut ovat vaihtaneet värinsä vihreästä osin keltaiseen, ruskehtavaan tai punertavaan. Arvelen, että vielä kuukauden päivät ainakin on lehti puussa. Reitti kääntyy etelään, ja sattuu tuulemaan etelästä. Tullessa vähän täristi, vaan nyt on meno tasaista melkein kuin syksyinen jää, joka Päntän äijän mukaan on ainut siloinen asia elämässä.

On minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai. Huomenna sitä taas ollaan sorvin ääressä, on joku kerhotilanne, parin laulajan harjoittamista ja vielä tuossa kotikylällä iltatilaisuus. Ihan kahdeksan tunnin työpäivä siitäkin kehkeytyy, eikä aikaa esimerkiksi omaan harjoitteluun jää. No, oli vissiin torstain kalenteri vähän avoimempi, silloin sitten.
Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin muuten hakupaperit tänne, missä nyt olen. Vuodenvaihteessa tulee 19 vuotta siitä, kun kotisataman lähistöllä olevassa kirkossa aloitin.
Oliko se joskus 2006, kun meinasin hakea pois, mutta sitten peruutin hakemukseni. Ja 2008 hainkin, mutta tulin hopealle, ja varasijalle, joten täällä olen ollut koreasti. Samaksi ei työpaikkaa enää tunne, mutta onhan se toisaalta hyväkin, että jokin muuttuu, ettei se aina ihan samanlaista ole. 19 vuoden takaisia työkavereita on töissä vielä alle viisi. Niin, ja vuonna 2009 tuli se liitos, jolloin yhtymän purkivat. Siitä sitä sitten on tultu näihin päiviin asti. Väki on vähentynyt niin kirkonpenkissä kuin me työntekijätkin.

Semmoinen ero kyllä on, että kun silloin alkuun olin tuon lähikirkon kanttori ainoastaan, niin eipä tarvinnut juuri hautajaisissa olla. Tänä vuonna niitä on ollut tähän asti liki puolensataa, ei toki tässä kylässä, vaan ympäri tätä seutukuntaa. Ja silloin ennen se oli että pyhäaamuna kymmeneltä, nykyään voi olla muunakin aikana. Viimeksi viime pyhänä oli iltapäivällä neljältä.

Kun minä tänne tulin, minulla oli tummat hiukset ja parta. Nyt ne ovat kummatkin harmaat, että näitä harmaita panttereita tässä ollaan.
Nippa nappaa (siis armeijan käyneet tietävät, että kysymys on aamukamman tyyppisestä esineestä) en ole vielä ottanut. Viimeisimpien tietojen mukaan jäljellä olisi noin viisi ja puoli vuotta työelämää, sitten sitä voisi jäädä vaikka eläkkeelle.

Kunhan ei kävisi kuin entiselle esimiehelle, nykyiselle työkaverille. Hän se uhosi minun ikäisenäni, että kohta hän jää eläkkeelle ja hävittää auton ja puhelimen pois. No, noin vuoden päästä hänen on sitten pakko, mutta kyllä hän tuossa ainakin toissapäivänä oli ihan töissä, eikä varmaan lähde ennen kuin on ihan pakko. Minä kyllä luulen, että jos tämä eläkejärjestelmä on vielä vuonna 2027 olemassa ja siellä rahaa on, niin arvelen malttavani juuri tästä hommasta luopua. Ei sillä, ettenkö soittamisesta ja laulamisesta tykkäisi, mutta nuorempien pitää päästä töihin.

Ja jos tuossa merenlahden toisella puolella (Suomen mantereella kuitenkin, ei Ruotsissa) aukeaa paikka, niin mitä jos koittaisi, huolisivatko minua sinne. Silloin pääsisi siihen samaan tilaan kuin silloin parikymmentä vuotta sitten: pyhisin kello kymmenen aamulla. Se on sitten eri asia, jos kolleegan eläköidyttyä peukaloivat täyttöastetta. Ja sekin on vielä eri asia, jos nykyisen virkakirkkoni auenneessa kappalaisen vaalissa käy niin kuin toivon. Silloin saatan hyvinkin viihtyä nykyisessä paikassani hamaan loppuun saakka.

Suunnilleen tuommoisia mietin sen suurinpiirtein varttitunnin aikana, kun Honda puski venettäni siinä määrin eteenpäin, että neljä ja puolimetrinen lasikuitukippo kulki merenpinnalla liitäen, ja minä siinä katselin syksyisiä maisemia ja pistin päässä olleen lippalakin penkille takapuolen alle, ettei viima sitä vie mereen. Viime syksynä näihin aikoihin hieno Urho Kekkos- aiheinen lippikseni, jossa oli ent. presidentin kuva ja teksti, joka aloitti hänen kuuluisen myllykirjeensä, lensi vauhtissa mereen, enkä sitä enää löytänyt, vaikka heti vedin kaasukahvan nollille ja käänsin ympäri ja vielä haavinkin käteen otin, että sillä se lippis sieltä merestä. Mutta ei se sieltä erottunut. Veljenpojan kirkkaanpunainen lippis löytyi saman vahingon jäljiltä edelliskesänä helposti, mutta musta kekkoslippis ei. Kyllä harmitti. Sentähden laitoin ihan tavallisen lippiksenkin varmaan paikkaan, ettei lennä mereen. Hankkijan lakki pysyy muuten hyvin veneillessä päässä, ei ole kertaakaan mereen lentänyt, vaikka on tullut ajettua veneellä se päässä jos kuinka paljon.

Mutta tuli kotisatama, ohjasin veneen karsinaansa, kiinnitin köydet, nostin sähkökipillä Hondan propellin pois vedestä, heittelin lepuuttajat laidan yli, hyppäsin laiturille ja otin veneen pohjalta reppuni, johon olin sullonut naapurikylän kaupasta tekemäni ostokset ja polkupyöräytin kotiin.

Että on ne minun siniset ajatukset melko arkisia kuitenkin, ainakin omalla mittapuullani.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s