Kun tuossa alkusyksystä alkoi näyttää siltä, että koronarajoitukset ainakin vähin helpottavat, niin ei siinä kauaa mennyt, kun selattiin Turun Filharmonisen orkesterin ohjelmistoa, ja tuossa joku viikko sitten niitä lippuja käytiin hakemassa sen verran, että pahimpaan orkesterimusiikin nälkään vähän hiukapalaa.

Niinpä tänään töiden jälkeen, kun kotiuduin töistä ja parempi puoliskokin oman työpäivänsä lopetti, ei lähdettykään tavalliseen tapaan kävelylle. Vielä mitä, minä jätin arkityövaatteet päälle, vaimo pukeusi myös asiallisesti, ja lähdettiin ajelemaan vanhaan pääkaupunkiin. En nyt ihan heti muista, milloin olisimme olleet tämmöisellä reissulla. No kesällä tuossa merenlahden toisella puolen, mutta se oli enemmän pianistin ja laulajain hommia, nyt oli vuorossa ihan sinfoniakonsertti.

Ja kyllähän se, vaikka se Aninkaistenmäen konserttitalo on vähän ahdas eikä sen akustiikkakaan kaksinen ole. Eipähän muuta kuin kumijalka lähistölle kadunvarsiparkkiin ja sitten konserttitalon aulaan, takit narikkaan ja kipuamaan kohti yläkerran lämpiötä, josta tilasimme väliaikakahvit valmiiksi. On nimittäin sangen mukava konsertin väliajalla vain etsiskellä pöytä, jossa on nimilappu ja tilatut tarjottavat sen sijaan että jonottaisi kymmenenkin minuuttia, etenkin tällaisena aikana, kun kasvomaskien kanssa muuten mentiin.

Toden totta, orkesterikin oli puhallinsoittajia lukuun ottamatta maskein suojautunut, kapellimestari ja viulusolisti sentään tulivat ihan ilman suojaimia. Mitäs kun ulkomaalaisia ovat. Vaan kyllä tätä oli kaivattu – oli kaivannut muutkin kuin me. Sillä jo konserttimestarin ja muun orkesterin astellessa lavalle loiskutimme käsiä niin maan perusteellisesti, ja kun sitten kapellimestari, hoikka keski-ikäinen tunnettu maailmanluokan viulisti, asteli lavalle niin tuhannen enempi loiskutettiin.

Minä olen semmoinen höpelöpoika, että kun sinfoniaorkesteri tarkistaa virityksen, niin se jo minua liikuttaa. Kun ensin oboe, sitten muut puu- ja vaskipuhaltimet, sitten oboe ja jouset, tekevät sen kaikkien tunteman alkumanööverin, niin melkein tekee mieli taputtaa jo sille. Tämähän johtuu tietysti siitä, että orkesteri soi ns. luonnonvireessä, eli puhtaat intervallit hakeutuvat absoluuttisen puhtaiksi. Näin ei esim. pianossa ja muissa tasavireisissä soittimissa ole, tasavireisessä temperatuurissa kun puhtaita intervalleja joudutaan supistamaan hieman.

No joo, ohjelmassa oli siis klassismin ajan orkesterimusiikkia. Alkupaloiksi tuli Maksim Berovskin C-duurisinfonia, juuri semmoinen klassismin ajan tyylipuhdas, sievä kappale, taitavasti sävelletty ja tieten hyvin esitetty. Loiskutimme kappaleen päätyttyä tyytyväisinä.

Vaan sittenpä tapahtuikin semmoinen, että tämä viulistikapellimestari toi lavalle Mozartin D-duuriviulukonserton solistiksi oman oppilaansa, noin 23-24- vuotiaan kuvankauniin naisen. Paitsi että on hän kaunis, on hän jo sangen syvällisesti perillä soittimensa salaisuuksista ja nikseistä. Että se viulu lauloi heleästi helkytellen ja laulavasti liverrellen, sävyjä löytyi jos jonkinlaisia. Teoshan on niin tyylipuhdas klassismin ajan konsertto kuin Mozart nyt vain osasi, ja hänhän osasi. Hyvin kauniisti ja päättäväisesti tuo kaunotar selvitti niin teemat, sivuteemat kuin soolokadenssitkin. Ja sitten me vasta loiskutettiinkin, kun kappale loppui. Joutui tuo kaunis viulisti tulemaan kahdesti takaisin, eikä me päästetty sitä vieläkään, vaan esitti hän ylimääräisenä vielä mitä melkoisimman sooloviuluteoksen, jota minä en nimeltä tuntenut, mutta nautiskelin kyllä melkein tippa linssissä ja pala kurkussa jumalaisen ihanaa sointia. Ja me vieläkin loiskutettiin käsiämme niin että minulla hartiat jo melkein puutui.

Näin korona-aikana istuimme tieten maskit päässä ja paikat olivat numeroimattomat. Henkilökunta ohjasi meidät paikoillemme, ja kun konsertin väliaika tuon kaunokaisviulistin jälkeen koitti, ohjasi henkilökunta väen penkkirivi kerrallaan väliaikatarjoilujen pariin.

Konsertin päätti Joseph Haydnin 102. sinfonia, se lisänimeltään Lontoo. Nyt oli kyllä tämä viuluvirtuoosikapellimestari hionut orkesterin parhaimpaansa, henkeä haukkoen melkein kuulin. Lähistöllä istunut vanhempi herrasmies klubitakissaan puolestaan näkyi pitävän matkapuhelinta suurten kämmentensä suojassa ja näkyi seuraavan jalkapallo-ottelua! Enhän minä siitä tieten närkästynyt ainakaan kovin paljoa…. Toisaalta saattoihan hän olla vaikka intohimoinen musiikin ja jalkapallon ystävä, ja nyt joutui hän katalaan tilanteeseen, kun oli samaan aikaan tarjolla lavalta klassismin ajan komeinta musiikkia ja sitten sieltä matkapuhelimen näytöltä kukaties ratkaisevan tärkeä jalkapallo-ottelu. Mutta ei hänellä ollut äänet päällä, eikä hän rökälemäisesti noussut tuulettamaan, jos maaleja tuli, sitä en tullut enkä luultavasti tule tietämäänkään, sillä minulle kaiken sortin urheilu on ihan ok, kunhan minun ei tarvitse sitä mitenkään seurata.

Vaan kyllä oli orkesteri melkein liekeissä klassismin ajan suurten säveltäjien Mozartin ja Haydnin kanssa, ja kyllä se Berovskikin oli hieno säveltäjä. Beethovenia emme tällä kertaa saaneet kuulla, mutta eihän sitä makeaa mahantäydeltä, sanoo sananlaskukin.

Että kyllä on nyt sitä kulttuuria päästy nauttimaan, ihan kunnolliset siemaukset.

2 kommenttia artikkeliin ”Käytiin vanhassa pääkaupungissa

  1. Minäkin kävin viime viikonloppuna kahdessa konsertissa. En päässyt pelkästään kuulijaksi, vaan piti pidellä huilua poikittain ja tarpeen mukaan ohjata uloshengitystä suukappaleen reikään.

    Tapahtumana oli n. v. 1880 viipurilaisen kauppahuoneen Savoon perustetun sahan soittokunnan 140-vuotiskonsertti lauantaina Sorsakoskella ja sunnuntaina Leppävirralla. Kaksi solistia meillä oli. Heidän ikäeronsa oli tasan 70 vuotta, baritoni Hynninen 80 ja poikasopraano Häkkinen 10. Baritoni oli paikkakuntalainen, poikasopraano Oulusta omaten kuitenkin täkäläiset juuret.

    Ohjelmassa solisteilla oli erikseen kaukaisen pikkuserkkuni iisalmelaisen papin pojan Kallen ja tämän appiukon, saksalaislähtöisen Reetun laulut Runebergin teksteihin. Yhdessä lauloivat he Veteraanin iltahuudon, joka heidän aiemmin esittämänään on tässä: https://youtu.be/Ze66fum9UNE.

    Vanhempi solisti lauloi myös Otto Palmgrenin Heijastuksen ja nuotempi Hansenin Synnyinmaan laulun.

    Orkesteriteoksina esitettiin mm. Heino Kasken Ges-duuri preludi sovitettuna puoli sävelaskelta alemmaksi helpotukseksi puhaltimille. Onneksi kukaan tarkkakorvainen ei tullut valittamaan moduloinnista. Lisäksi ohjelmassa kuultiin myös kansansävelmiä ja marsseja sekä kaksi venäläistä valssia, paikkakunnalla aina pakollisena soitettava Koivu, ja Shostakovitshin Valssi numero 2 viihdeorkesterisarjasta.

    Mainitsemasi entisen pääkaupungin VPK:n soittokunta lienee vanhempi kuin tämä täkäläinen.

    Tykkää

    1. Kari, hieno kuuluu olleen konsertti sielläkin. Hyvä oli kyllä puupuhallinosasto tuossa ent Soitannollisessa Seurassakin, vasket törräyttelj suut messingillä, vaan eihän nuita ollu kuin 2 cornoa ja saman verran rumpettiloita öylön töissä.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s