Kolmannen koronatalven kynnyksellä

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olimme puolisoni kanssa viimeistä kertaa oikein pitemmällä ulkomaanmatkalla. Oli kaksi viikkoa suloisessa lämmössä, aurinko usein paistoi, ja jos satoikin, se oli semmoista lempeää sadetta. Paikka oli Thaimaahan kuuluva Koh Lantan saari, jonne meidät bussilla Krabin lentokentältä kuljetettiin ja tuotiin vielä takaisinkin. Tasan kaksi vuotta sitten tänä päivänä snorklailimme Koh Bidan lähistöllä, jonne meidät vei suurempi alus.

Seuraavana talvena teimme maaliskuun alkupuolella jokavuotisen hiihtoretkemme Ylläkselle, ja silloin se tauti alkoi tulla Suomeenkin. Jounin kaupasta hävisivät ottimin pussiin otettavat leivokset, sentään hiihto maistui ihan samalta kuin ennenkin. Jännättiin, päästäänkö autojunassa takaisin – ja päästiin toki. Pysyttelimme kyllä makuuvaunukopissamme tiiviisti koko matkan ajan, emme enää notkuneet yötä myöten ravintolavaunussa, kuten aiemmin.

Loman loputtua ihmettelin tyhjäksi kosahtanutta kalenteria. Puolisoni lakkasi käymästä toimistolla, siirtyi etätöihin, joissa hän on aivan näihin päiviin asti ollut, ja taitaa olla tästä eteenpäinkin. Hautajaisissa sai olla kuusi vierasta paikalla. Jumalanpalvelukset striimattiin, silloin alkuun laitettiin joku tabletti tai kännykkä jöröttämään, ja sitten tehtiin se tilaisuus.

Tällaisen ja normaalin välissä tässä on sitten taiteiltu parisen vuotta. Viime talvi mentiin striimaten. Ensimmäisen koronapiikkini sain huhtikuussa 2021, toisen saman vuoden heinäkuussa. Ei ollut minulla komplikaatioita. Tuossa juuri hetki sitten juttelin kaverin kanssa, hänen vaimolleen oli tullut toisen piikin jälkeen kuumetta ja näppylöitä, ei ole kunnossa kuulemma vieläkään. Lohduttelin, että taitaa silti voittaa teho-osastolla hengityskoneessa olon, ja kaveri rohkeni rouvansa puolesta myöntää näin olevan.

Toki kuume ja ihottuma ovat ikäviä sairauksia, eivät ollenkaan vähäteltäviä. Väsyttäviä ne kaikki ovat. Mutta hengitysvaikeudet tai jopa tukehtumiskuolema taitavat olla vielä ikävämpiä.

Mutta tässä oliko se viime viikolla maakuntamme AVI antoi uudet ohjeet. Yleisötilaisuuksien maksimi on 50 henkeä, tai sitten koronapassi on esitettävä. Hautajaisiin tai jumalanpalveluksiin saa tulla kuka tulee, kunhan on terve. Mutta Kauneimmat joululaulut ovat sellainen tilaisuus, että koronapassi tarvitaan.

Minä kannatan koronapassia ihan kaikkiin tilaisuuksiin, olkootpa hengellisiä tai hengettömiä tai vaikka vaalitilaisuuksia tai yhdistysten kokouksia.

Mutta entä rokotteille allergiset tai vaikka rokotuskriittiset? Mikä on heidän oikeusturvansa? Missä ovat perusoikeudet?

No, minä olen syntynyt Urho Kekkosen ollessa presidenttinä ja olin parikymppinen, kun muistisairaus pakotti hänet luopumaan kruunustaan. En muista tuolta ajalta mitään semmoista, että minua olisi pakotettu mihinkään vasten tahtoani, päin vastoin yhteiskunta kehittyi semmoiseksi, että huonommatkin ihmiset saivat sairauksiinsa hoitoa ja pääsivät vaikka vanhainkotiin, kun eivät enää kotona pärjänneet.

Mutta myöhempinä aikoina tuo aika todettiin itse asiassa haitalliseksi. Tärkein arvo on yksilönvapaus. Tieliikenne on harmillinen poikkeus. Jos sattuu poliisin valvontapartio tai ns. pöllönpönttö, kun joku vapautensa nimissä ohittaa sulkuviivalla tai ajaa kiireissään yli rajoitusten, niin sakothan siitä rapsahtaa, vähintäänkin.

Myös on harmillista se, että jos joku nillittää jonkun vapauksia vastaan, ja tämä vaikka hakataan tai surmataan, niin heti on poliisit kimpussa. Kyllä pitäisi tätä yksilönvapautta rajoittavaa toimintaa vähän suitsia. Ihan samalla perusteella, kun kritisoidaan koronapassia tai kaikkinaisia rajoituksia.

Toki minä sanoudun jyrkästi irti noista liberaaleista ajatuksista. Mielestäni on oikein taistella koronan leviämistä, piittaamatonta ajotapaa tai rikollisluonteista väkivaltaa vastaan. Mutta olenkin kuusikymppinen Kekkosen ajan kasvatti…

Advertisement