On kuulemma jokunen päivä sitten ollut televisio-ohjelma semmoinen, jossa on oikein huutamalla otettu yhteen. Ja kuulemma ihan järkevinä pidetyt ihmiset.
Isäukko opetti järkähtämättömällä arvovallallaan, että asiat voi riidellä, ihmisten ei tarvitse. Mutta sosiaalinen media vai mikälie on saanut ihmiset käyttäytymään huonosti ihan Eduskuntaa myöten. Opettajaparat myös saavat kuulemma Wilmoitse törkyistä palautetta vanhemmilta, ja jos naamakirjaan pistät jotakin mielipidettä tai sinulta lipsahtaa sopimaton sana, niin voi sitä närkästymisen määrää ja moralisoinnin mahtavuutta.Minä ihan varovasti tässä vain mietin, että ollaankohan sitä luisumassa sellaiseen taistolaistotalitarismiin. Siis siinä mielessä, että pieni mutta julmetun äänekäs porukka onnistuu vaikuttamaan suuren yleisön mielipiteeseen.
On olemassa sanoja, joita ei saa sanoa. Niitä on käytetty ihmisistä heidän ihonvärinsä, heimonsa tai asuinmaan perusteella. Kiinalaisia saa kuitenkin kaiketi sanoa kiinalaisiksi. Minulla on kokemusta moitteista. Matkustin kerrattain kotikulmille Onnibussilla, ja Tampereella kuvasin sen ortodoksisen kirkon, joka on ulkoakin kaunis. Tekstiksi laitoin, että jos ryssänkirkon näen, niin missä olenkaan. Voi hyvänen aika, että minut pistettiin ojennukseen. Enhän minä Tampereella lukkariksi opiskelleena ymmärtänyt, ettei se, minkä tamperelaiset ilman sarvia ja hampaita sanoo, ole millään tavoin sopiva ilmaisu. Rasistiksihan minä siinä tulin, ja kyllä minua hävetti, kun minulla ei sanottavammin ole mitään ortodokseja vastaan, päin vastoin. Ja kyllä venäläisetkin ihan kai mukavia ovat, ainakin suurin osa.
Ja vaikka en ole esimerkiksi Päivi Räsäsen kannattaja vähimmässäkään määrin, olen aika ihmeissäni seurannut, kuinka häntä ollaan ihan leivättömän pöydän ääreen viemässä jostain kannanotoistaan. Paljon rajumpia puheita kuulee työmaakopeissa, taukotiloissa tai huoltoasemien kahviloissa tai uimahallin lauteilla.
Mutta kuten arvon hikkaj tuossa totesikin, että wokejen silmissä meikäläinen on buumeri, enkä pahastu siitä ollenkaan.
Sen huomautuksen tahtoisin kuitenkin ihan yleisesti antaa, että yhteen sanaan, onpa se sitten n- tai r- sana tai joku muu, tarttuminen osoittaa suurta pinnallisuutta. ja että pitää sietää, jos joku on sitä mieltä, että tämä tai tuo on väärin, ellei halua olla sitten pinnallinen.
Muistan olisiko ollut 1980- tai 1990- luvusta tapauksen, jossa yhdysvaltalainen arvostettu tutkija oli käynyt Suomessa. Joku täkäläinen oli käyttänyt hänestä sitä n-sanaa, ja tämä oppinut mies tietenkin vähän äimistyi, saati ettei peräti loukkaantunutkin, sillä häntä ei ollut koko siihenastisen ikänsä sanottu n:ksi. Mutta ensireaktionsa jälkeen hän totesi verraten lupsakkaasti, että hän käsitti, ettei sanoja ollut tarkoittanut mitään pahaa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että n-sana on sinänsä väärä ja halventava, mutta käsitti oppineena ihmisenä, että jossain toisessa kulttuurissa se ei välttämättä tarkoita mitään pahaa. Näin hän varmasti opetti sanojalle, ettei ole tuo nimittely sopivaa, mutta ei kuitenkaan katkaissut välejä tai keskusteluyhteyttä tuollaisen pikkulipsahduksen takia.
Äijäblogi IV 