Toinen Volter Kilven kieltä käyttääkseni ”alventtisunnuntai” valkeni kuulaana ja kylmänä. Kuuden jälkeen käväisin autokatoksella, laitoin johdon lämmitystolppaan. Siinä on kyllä kellokytkin, mutta tällainen kanttorinplanttu ei sitä ole koskaan oppinut käyttämään. Eikä ole kyllä yhtään kertaa tässä kohta 19 vuoden aikana käynyt, että illalla laitettu ajastus olisi toiminut. Mutta kun ajokkina on 10 vuotta vanha diesel-auto, on töihin päästäkseen huolehdittava, että ajopelin moottori on esilämmitetty.

Niinpä palailin laitettua ensin päälleni kunnolla ja päähäni vielä lammasnahkaisen koivistolaisreuhkan, ja laitettuani auton lämmitysjohdon tolppaan ja varmistettuani, että sähköä tulee, peiton alle, joka on maailman suloisin paikka näinä aikoina. Siellä on turvallista ja lämmintä. Vielä saattoi tunnin toista torkkua, sitten oli nouseminen, vyöttäminen kupeensa ja lähteminen tuonne raikkaaseen pakkasilmaan.

Ei kun salkku takapenkille, lämmitysjohto irti, itse istahtaen kuskinpukille, avainta pesään ja diesel aloitti nakuttavan käyntinsä. Sitten penkinlämmitin päälle, ja keula kohti seurakunnan pääkirkkoa. Mennessäni rätnäilin, etten ole tainnut olla siellä töissä kuin viime heinäkuussa. Jokusella aamuehtoollisella olen seurakuntalaisena ollut.
Parvella oli erinomaisten vuodelta 1865 olevien Marcussen- urkujen lisäksi oikein hyvä paikallisen musiikkiopiston lauluryhmä, joka oli ottanut asiakseen laulaa renessanssin ajan vokaalimusiikkia.

No, minä toivotin joukon tervetulleeksi, porukan johtajan kanssa oli vaihdeltu sähköposteja erinäinen määrä. Katsottiin yhdessä heidän kanssaan laulettavaksi sovittu psalmi, sellaiseen gregoriaaniseen tyyliin, jonka arvelin vanhan musiikin lauluyhtyeelle sopivan.

Ja niin minä soitin ja vähin lauloin, ja tämä mainio joukko vielä esiintyi. Oli siinä pikkupaaston pyhälle ihan iso meininki, väkeä oli paikalla muutamia kymmeniä. Omikron laittaa viihtymään väen kotosalla taas, ja on toki myönnettävä, ettei meidän touhumme ole ihan sitä seksikkäintä viime vuosina ollut. Paitsi tuosta templistä vajaa peninkuorma itään, siellä on ollut koko syksyn jatkuvasti yli sata immeistä koolla ainakin viime pyhään asti.

Niin tuli aamupäivän hommat tehtyä, ja minä kotiin valintamyymälän kautta. Puuttui pyhäisestä lounaasta jotain, ja minä kävin hakemassa. Kotiin saavuttua oli aiemmin syksyllä hankittu hirvipaisti löytänyt tiensä uuniin, ja oli aikaa vaikka viidentoista asteen pakkasessa ulkoilla. Eipä muuta kuin pakkasin läsnäolevan sakin, eli koko ns perheeni autoon, ja retki- ja muita luistimia, ja ajeltiin pari kilometriä, saavuttiin järven rantaan. Auton kyytiin taiteltu taitettava potkukelkka kokoon, sen päällä on hyvä laittaa luistimet jalkaan.

Minäkin laitoin Jääkiito II- retkiluistimet hiihtomonoihin, sauvat käteen ja menoksi. Siloista jäätä tuli luisteltua hyvinkin peninkuorman verran, olisiko tunnin verran viivytty. Päälleni olin pukenut hyvät alusvaatteet, jalkoihin Haltin Drymaxx- tuulenpitävät housut, yläruumistani verhosi flanellipaita, norjalainen villapaita ja Helly Hansen – untuvatakki, päähäni laitoin merinovillaisen hiihtohupun sekä lampaannahasta tehdyn koivistolaisreuhkan, käsiin hiihtorukkaset.

Aurinko paistoi, hyvänen aika, miten oli kirkasta. Edellisellä luistelulla iltapimeässä pelkäsin, etten näe törstöttäviä kiviä huonon otsalampun vuoksi, tänään pelkäsin häikäistyväni. Vaan siinä tuli tämä pikkujärvi kierrettyä ainakin kolmisen kertaa, ja risteiltyä siellä ja täällä. Ajatella, kuusikymmentävuotias ukko tämmöisestä nauttii.

Hyvillä mielin ja punaisin poskin palailimme kotiin, ja vaimokulta laittoi salaattia ja vielä perunamuusiakin, ja otti sen hirvipaistin uunista. Ja hyvänen aika että se ruoka oli maukasta. Jauhoisista puikulaperunoista tehty muusi, aurajuustolla ja suppilovahveroilla terästetty hirvipaistikastike, salaatti ja syksyllä itse keitelty pihlajanmarjahyytelö. Onnittelin itseäni siitä, että olen olemassa ja elossa. Teen itsekin ruokaa mielelläni, mutta tällä kertaa oli vaimokullan vuoro, ja että hän helli sekä tytärtään että minua ihanasti tuoksuvalla ja suussa herkulliselta maistuvalla ruualla.

Vielä ennen päivän toiselle rupeamalle lähtöä kerkisin oikaista sängylle, lueskelin tabletilta uutisia, joskin ennen ruokalevolle vetäytymistä opiskelin KJ-vihkosta kaksi vieraampaa laulua, joita olin valinnut illaksi.

Ja sitten vain taas autokatokselle, ja suunta kaupunkimme itäisimpiä maita, ja siellä sijaitsevaa suurenmoista keskiaikaista kirkkoa. Jätin auton parkkipaikalle, ja menin kirkkoon. Eteisessä oli koronapassintarkastus menossa, ja näillä main se ei ole ehkä kaikista suosituinta ja halutuinta hommaa, joutua sen kummemmin tarkastamaan kuin tarkastettavaksikaan.

Kyllähän se näkyi, ei siitä mihinkään päästä. Se näkyi viikko sitten tuossa viereisessä kotikirkossa, paikalle tuli viitisenkymmentä, ja niin tuli tänäänkin. Vapaa vakkasuomalainen ei tarkastettavaksi tule, ei varsinkaan tilaisuuksiin päästäkseen.

Mutta kyllä me se pidettiin. Sytytettiin toinen alventtikynttilä. Suosikkikappalaiseni juonsi, minä aluksi puolen kilkutin pianoa, sitten, kun diakonissatyökaverini alkoi puhelemaan, siirryin parvelle ja käynnistin valmiiksi urut. Kun puhe loppui, oli loppu tilaisuudesta sitten tutuista tutuimpia joululauluja ja uruilla vielä säestin, vähän annoin moponkin keulia, eli annoin päähäni pälkähtäneiden lisukkeiden tulla sieltä kaiken viisikymmenpäisen kansan kuultavaksi.

Niin oli tilaisuus sitten ohi. Ihan hyvin se kaikesta huolimatta meni. Ei ollut kahtasataa ihmistä, mutta ei aina saada muutenkaan.

Minusta pappistyökaverini hoiti homman tosi hyvin, kaiken aikaa vieden tilaisuutta tyylikkäästi eteenpäin laulettavien laulujen hengessä, tuoden esille sitä hengellistä näkökulmaa. Hän on tällaisessa sisältölähtöisyydessä aivan häikäisevän tasokas tapaus. Hän ei ole mikään enemmän tai vähemmän onttoja fraaseja toisteleva papukaija, vaan elävä, tunteva ja toiset huomioon ottava ihminen. Olisipa ollut tuommoisia pappeja minunkin nuoruudessani…

Sitten ajelin kotiin, ja keittiön pöydän ääressä istui kotioven avatessani vieras, joka ei ollut ollutkaan meillä käymässä vuosiin. On perheen nuorimman läheinen ystävä, ja ilo oli kyllä hänet nähdä, haastella niitä näitä.

Näin kului tämä päivä minun elämässäni. Huomenna itsenäisyyspäivänä en ole sen kummemmin harmittelemassa sivu suun menneitä Linnan juhlia kuin juuri muutakaan. Enkä haikaile Kiakkovieraitakaan. Siitä kyllä olen kiitollinen, että elän juuri siinä Suomessa, missä olen koko elämäni elänyt. Nöyrästi otan lakin pois päästä, kun seppeleitä sankarihaudoille lasketaan.

Itsenäisyysjuhlat on peruttu niin kello kymmenen kuin kolmentoistakin jumalanpalvelusten jälkeen. Siitä en ole pahoillani, sillä olen istunut erilaisissa jälkitilaisuuksissa tähän kuudenkymmenen vuoden ikään asti tullessa vähintäänkin riittävästi. Nähnyt isojakin herroja, ihan ministereitä myöten. En minä niistä ministereistä niin välitä, mutta riisun kulloisenkin päähineeni sankarihaudoilla.

Niissä kun lepää enimmäkseen muonamiehiä, mäkitupalaisia tai työmiehiä. Jotka sen juhlapuhujien hehkuttaman suurimman uhrin antoivat…. eivät ne, joilla on se järkkymätön maanpuolustustahto….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s