Alventtiaikaa II

Toinen Volter Kilven kieltä käyttääkseni ”alventtisunnuntai” valkeni kuulaana ja kylmänä. Kuuden jälkeen käväisin autokatoksella, laitoin johdon lämmitystolppaan. Siinä on kyllä kellokytkin, mutta tällainen kanttorinplanttu ei sitä ole koskaan oppinut käyttämään. Eikä ole kyllä yhtään kertaa tässä kohta 19 vuoden aikana käynyt, että illalla laitettu ajastus olisi toiminut. Mutta kun ajokkina on 10 vuotta vanha diesel-auto, on töihin päästäkseen huolehdittava, että ajopelin moottori on esilämmitetty.

Niinpä palailin laitettua ensin päälleni kunnolla ja päähäni vielä lammasnahkaisen koivistolaisreuhkan, ja laitettuani auton lämmitysjohdon tolppaan ja varmistettuani, että sähköä tulee, peiton alle, joka on maailman suloisin paikka näinä aikoina. Siellä on turvallista ja lämmintä. Vielä saattoi tunnin toista torkkua, sitten oli nouseminen, vyöttäminen kupeensa ja lähteminen tuonne raikkaaseen pakkasilmaan.

Ei kun salkku takapenkille, lämmitysjohto irti, itse istahtaen kuskinpukille, avainta pesään ja diesel aloitti nakuttavan käyntinsä. Sitten penkinlämmitin päälle, ja keula kohti seurakunnan pääkirkkoa. Mennessäni rätnäilin, etten ole tainnut olla siellä töissä kuin viime heinäkuussa. Jokusella aamuehtoollisella olen seurakuntalaisena ollut.
Parvella oli erinomaisten vuodelta 1865 olevien Marcussen- urkujen lisäksi oikein hyvä paikallisen musiikkiopiston lauluryhmä, joka oli ottanut asiakseen laulaa renessanssin ajan vokaalimusiikkia.

No, minä toivotin joukon tervetulleeksi, porukan johtajan kanssa oli vaihdeltu sähköposteja erinäinen määrä. Katsottiin yhdessä heidän kanssaan laulettavaksi sovittu psalmi, sellaiseen gregoriaaniseen tyyliin, jonka arvelin vanhan musiikin lauluyhtyeelle sopivan.

Ja niin minä soitin ja vähin lauloin, ja tämä mainio joukko vielä esiintyi. Oli siinä pikkupaaston pyhälle ihan iso meininki, väkeä oli paikalla muutamia kymmeniä. Omikron laittaa viihtymään väen kotosalla taas, ja on toki myönnettävä, ettei meidän touhumme ole ihan sitä seksikkäintä viime vuosina ollut. Paitsi tuosta templistä vajaa peninkuorma itään, siellä on ollut koko syksyn jatkuvasti yli sata immeistä koolla ainakin viime pyhään asti.

Niin tuli aamupäivän hommat tehtyä, ja minä kotiin valintamyymälän kautta. Puuttui pyhäisestä lounaasta jotain, ja minä kävin hakemassa. Kotiin saavuttua oli aiemmin syksyllä hankittu hirvipaisti löytänyt tiensä uuniin, ja oli aikaa vaikka viidentoista asteen pakkasessa ulkoilla. Eipä muuta kuin pakkasin läsnäolevan sakin, eli koko ns perheeni autoon, ja retki- ja muita luistimia, ja ajeltiin pari kilometriä, saavuttiin järven rantaan. Auton kyytiin taiteltu taitettava potkukelkka kokoon, sen päällä on hyvä laittaa luistimet jalkaan.

Minäkin laitoin Jääkiito II- retkiluistimet hiihtomonoihin, sauvat käteen ja menoksi. Siloista jäätä tuli luisteltua hyvinkin peninkuorman verran, olisiko tunnin verran viivytty. Päälleni olin pukenut hyvät alusvaatteet, jalkoihin Haltin Drymaxx- tuulenpitävät housut, yläruumistani verhosi flanellipaita, norjalainen villapaita ja Helly Hansen – untuvatakki, päähäni laitoin merinovillaisen hiihtohupun sekä lampaannahasta tehdyn koivistolaisreuhkan, käsiin hiihtorukkaset.

Aurinko paistoi, hyvänen aika, miten oli kirkasta. Edellisellä luistelulla iltapimeässä pelkäsin, etten näe törstöttäviä kiviä huonon otsalampun vuoksi, tänään pelkäsin häikäistyväni. Vaan siinä tuli tämä pikkujärvi kierrettyä ainakin kolmisen kertaa, ja risteiltyä siellä ja täällä. Ajatella, kuusikymmentävuotias ukko tämmöisestä nauttii.

Hyvillä mielin ja punaisin poskin palailimme kotiin, ja vaimokulta laittoi salaattia ja vielä perunamuusiakin, ja otti sen hirvipaistin uunista. Ja hyvänen aika että se ruoka oli maukasta. Jauhoisista puikulaperunoista tehty muusi, aurajuustolla ja suppilovahveroilla terästetty hirvipaistikastike, salaatti ja syksyllä itse keitelty pihlajanmarjahyytelö. Onnittelin itseäni siitä, että olen olemassa ja elossa. Teen itsekin ruokaa mielelläni, mutta tällä kertaa oli vaimokullan vuoro, ja että hän helli sekä tytärtään että minua ihanasti tuoksuvalla ja suussa herkulliselta maistuvalla ruualla.

Vielä ennen päivän toiselle rupeamalle lähtöä kerkisin oikaista sängylle, lueskelin tabletilta uutisia, joskin ennen ruokalevolle vetäytymistä opiskelin KJ-vihkosta kaksi vieraampaa laulua, joita olin valinnut illaksi.

Ja sitten vain taas autokatokselle, ja suunta kaupunkimme itäisimpiä maita, ja siellä sijaitsevaa suurenmoista keskiaikaista kirkkoa. Jätin auton parkkipaikalle, ja menin kirkkoon. Eteisessä oli koronapassintarkastus menossa, ja näillä main se ei ole ehkä kaikista suosituinta ja halutuinta hommaa, joutua sen kummemmin tarkastamaan kuin tarkastettavaksikaan.

Kyllähän se näkyi, ei siitä mihinkään päästä. Se näkyi viikko sitten tuossa viereisessä kotikirkossa, paikalle tuli viitisenkymmentä, ja niin tuli tänäänkin. Vapaa vakkasuomalainen ei tarkastettavaksi tule, ei varsinkaan tilaisuuksiin päästäkseen.

Mutta kyllä me se pidettiin. Sytytettiin toinen alventtikynttilä. Suosikkikappalaiseni juonsi, minä aluksi puolen kilkutin pianoa, sitten, kun diakonissatyökaverini alkoi puhelemaan, siirryin parvelle ja käynnistin valmiiksi urut. Kun puhe loppui, oli loppu tilaisuudesta sitten tutuista tutuimpia joululauluja ja uruilla vielä säestin, vähän annoin moponkin keulia, eli annoin päähäni pälkähtäneiden lisukkeiden tulla sieltä kaiken viisikymmenpäisen kansan kuultavaksi.

Niin oli tilaisuus sitten ohi. Ihan hyvin se kaikesta huolimatta meni. Ei ollut kahtasataa ihmistä, mutta ei aina saada muutenkaan.

Minusta pappistyökaverini hoiti homman tosi hyvin, kaiken aikaa vieden tilaisuutta tyylikkäästi eteenpäin laulettavien laulujen hengessä, tuoden esille sitä hengellistä näkökulmaa. Hän on tällaisessa sisältölähtöisyydessä aivan häikäisevän tasokas tapaus. Hän ei ole mikään enemmän tai vähemmän onttoja fraaseja toisteleva papukaija, vaan elävä, tunteva ja toiset huomioon ottava ihminen. Olisipa ollut tuommoisia pappeja minunkin nuoruudessani…

Sitten ajelin kotiin, ja keittiön pöydän ääressä istui kotioven avatessani vieras, joka ei ollut ollutkaan meillä käymässä vuosiin. On perheen nuorimman läheinen ystävä, ja ilo oli kyllä hänet nähdä, haastella niitä näitä.

Näin kului tämä päivä minun elämässäni. Huomenna itsenäisyyspäivänä en ole sen kummemmin harmittelemassa sivu suun menneitä Linnan juhlia kuin juuri muutakaan. Enkä haikaile Kiakkovieraitakaan. Siitä kyllä olen kiitollinen, että elän juuri siinä Suomessa, missä olen koko elämäni elänyt. Nöyrästi otan lakin pois päästä, kun seppeleitä sankarihaudoille lasketaan.

Itsenäisyysjuhlat on peruttu niin kello kymmenen kuin kolmentoistakin jumalanpalvelusten jälkeen. Siitä en ole pahoillani, sillä olen istunut erilaisissa jälkitilaisuuksissa tähän kuudenkymmenen vuoden ikään asti tullessa vähintäänkin riittävästi. Nähnyt isojakin herroja, ihan ministereitä myöten. En minä niistä ministereistä niin välitä, mutta riisun kulloisenkin päähineeni sankarihaudoilla.

Niissä kun lepää enimmäkseen muonamiehiä, mäkitupalaisia tai työmiehiä. Jotka sen juhlapuhujien hehkuttaman suurimman uhrin antoivat…. eivät ne, joilla on se järkkymätön maanpuolustustahto….

Alventtiaikaa

Ken on Volter Kilven teoksia lukenut, tuntee termin ”alventti”. Ilmeisesti 1800- luvun Kustavissa alventti oli vuoden suuria juhlia, vähintään yhtä suuri kuin ”Kirkolle”- teoksessa kuvattu juhannuskirkkoon meno.

Tänään tämä kanttori oli ensin aamulla kotisoittopelin ääressä harjoittelemassa esityskuntoon ylihuomenna sunnuntaina esitettäväksi aikomiani musiikkiteoksia. Pari omaa improvisaatiota kohtalaisen modernilla tyylillä sekä Johann Sebastian Bachin ihanaa Leipzig-koraalia Von Gott will ich nich lassen. Ja tietty virret ja muutkin, mutta ne on enempi semmoista rutiinihommaa. Puolilta päivin menin yhteen seurakunnan kerhoon laulattamaan – vähän kasettinauhurin korvikkeena oloa on se, mutta sentään jokusen sanan pääsin vaihtamaan ihanien seurakuntalaisten kanssa. Ja että sain laulattaa aika monta hienoa adventtivirttä. Diakonissa kysyi tullessani, että onko joululauluvihkoja, vai lauletaanko alventtivirsiä. Minähän tietenkin niitä alventtivirsiä halusin, ja taisipa kävijätkin niistä pitää.

Sitten oli vuorossa viimeinen palvelus. Tässä kotikylällä on kutsu käynyt viime aikoina. Noin prosentti kylän väestä on siirtynyt tuonilmaisiin ihan muutaman viikon aikana, eikä voi muuta sanoa kuin Kurt Vonnegut, että niin se käy.

Pappi jätti minut tuohon kylän keskustaan, kun tultiin poismenneen kotoa muistotilaisuudesta. Sittenpä olikin vuorossa päivän kohokohta, eli retkiluistelu. On pitänyt toista viikkoa pakkasta, välillä toistakymmentäkin astetta, ja tänään kymmenen. Lunta ei ole satanut, joten lähistöllä olevan pienen järven jää on paksunut oikein kunnolla, ollen nyt heikoimmastakin kohdasta yli kymmensenttistä. Siinä sitten otsalamppujen kanssa touhuttiin, ja minä laitoin retkiluistimet hiihtomonoihin, käsiin sauvat. Rouva laittoi kaunoluistimensa jalkaansa, ja kierrettiin järvi kahteen kertaan. Semmoiset 6-7 kilometriä siinä luisteltiin iltapimeässä otsalamppujen valaistessa. Ainut pelättävä asia oli se, että jos sattuu huonoissa valaistusolosuhteissa luistelemaan vaikka veden pinnan yläpuolella olevaan kiveen, vaan eipä tullut.

Niinpä palailtiin ehjänä kotiin. Huomenna en mene töihin lainkaan, on erään henkilökohtaisen seikan vuoksi vapaata. Sunnuntaina menen kovastikin, ja maanantaina vieläkin kovemmin. Joten pitänee nauttia sitten siitä huomisesta. Luvassa on koronapassin turvin teatteriesitys ”Hobitti” maamme entisen pääkaupungin teatterissa.

Tulkoon sanotuksi. Kannatan semmoista kekkoslaista, ihmisiä varjelevaa touhua. Että ihan reilusti vaaditaan koronarokotus, jos johonkin osallistuu. Juuri oliko se nyt eilen oli jommassa kummasssa iltakakassa juttu näyttelijästä, joka oli joutunut olemaan kolme päivää sairaalassa, vaikka oli kahdesti rokotettu. Mitenkähän olisi käynyt, jos ei olisi ollut rokotettu lainkaan?

Että tässä kohdalla mennään tällä lailla, kuten isoisäni tapasi sanoa….

Ihan kuin ennenkin, tai melkein

Viime vuonna teimme kolleegan kanssa ensimmäisenä adventtisunnuntaina oikein ratioon kirkonmenot, ja olihan siinä tietysti pappejakin mukana. Sen jälkeen alkoi toinen koronasulku, ensimmäisen alettua saman vuoden maaliskuussa.

Sunnuntaina laulettiin hoosianna kaksikin kertaa, aamulla nykyisessä virkapaikassani, jossa työkaverinani on se ihana perheenäitipappi, jonka vaikutuksesta hoosiannalle löysi tiensä pitkälti toistasataa ihmistä. Se on ollut ihan sama juttu pitkin syksyä, syyskuun messuissa oli sellaiset 60-80 ihmistä, loka-marraskuussa joka kerta yli 100. Illalla oli ensimmäiset kauneimmat joululaulut tuossa pitkäaikaisessa virkakirkossani, joka on oikeastaan nykyään toinen kirkko, josta vastaan. Ensimmäisenä se 1300-luvun lopulla rakennettu, tämä toinen nelisensataa vuotta myöhemmin pykätty.

Se joululaulutilaisuus (jossa hoosiannakin laulettiin) oli ensimmäinen, jossa tarkistettiin koronapassit. Yhden porukan tarkastajat joutuivat käännyttämään pois, kun ei ollut koronatodistusta tai edes rokotustodistusta tai -korttia näyttää.

Lueskelin tänään ilmestyneen paikallislehden silmäillen. Yksi mielenkiintoisimpia on tietenkin tekstiviestipalsta, joka on äärimmäisen löysäkätisesti toimitettua kansalaisjournalismia sanan vulgääreimmässä merkityksessä. Siellä otettiin kantaa niin koronapassin puolesta ja etenkin sitä vastaan. Mopoilijat ovat nyt kylmien tullen jättäneet ajokkinsa talleihin, joten heistä ei ole tarvinnut nillittää, ja ilmeisesti koirien jätöksetkin on muistettu Hauska-merkkiseen koirankakkapussiin korjata ja viedä pois. Lumen mahdollisesti tultua kakat toki jäävät sitten asukkaiden riemuksi, ja nillittämisen aika on maalis-huhtikuussa ensi vuonna. Vaan oma havaintoni on se, että hiihtoputken parkkipaikka asuu yhtä törkyisenä kuin tähänkin asti, kun Volkswagen Aktiengesellshaft- tai Bayerische Motoren Werke- yhtiön valmistamilla automobiileilla liikkuva lippalakkisakki jättää nakkikioskilta tai hampurilaisravintolasta mukaan ostamansa eväitten kääröt siihen maahan lojumaan siihen kohdalle, mihin ne avatuista sivuikkunoista pudottaen jäävät.

Mutta isompi asia on toki se, että kaupunkimme on ampaissut koronaluvuissa suhteutettuna väkilukuun ihan sinne maan kärkikastiin. Niinpä tämän kaupungin ja yhden naapurikunnan yläkoulut suljettiin tänään, ja oppilaat siirtyivät etäopetukseen. Siitä sain kouriintuntuvan havainnon eilen, kun menin nykyisen virkapaikkani yläkoululle siinä aikomuksessa, että harjoitutamme opettajan kanssa bändiä. ”Sorry, en ole ehtinyt soittaa siitä sinulle, kun tuli päätös vasta tunti sitten. Kaikki on peruttu ja koulu suljetaan huomenna”, jutteli opettaja, ja kyllähän minä ymmärsin. Kun en halua, että koteihin tukehtuu kuoliaaksi ihmisiä, kun teho-osastoille tai edes sairaaloihin ei enää mahdu.

Jotenkin näinä päivänä on ollut ikävä Urho Kaleva Kekkosta, tai jotakuta hänen kaltaistaan. Häntähän on jo reilut kolmekymmentä vuotta uskallettu haukkua, kun hänet haudattiin alkusyksystä 1986. Muistan oikein hyvin kun vuonna 1976 VR:n junansuorittajat menivät lakkoon, kun halusivat eläkeikänsä alennettavan 63 vuodesta 58 vuoteen. Näin tuumi Urkki: radio- ja tv-puheesta, jonka hän piti 10.11.1976 rautatievirkailijoiden lakon johdosta. Pieni avainryhmä, 670 junansuorittajaa, vaati eläkeikänsä alentamista 63 vuodesta 58 vuoteen. Kekkonen paheksui lakkoa ja ilmoitti päättäväisesti: ”Tasavallan presidenttinä en tule allekirjoittamaan mitään sellaista lakia tai asetusta, jossa lakossa olevan virkamiesryhmän eläkeikää alennetaan lakon lopettamiseksi. Tähän minulla on valtiosäännön antama valtuutus. Tämän pitäisi olla selvää puhetta.”

Nyt pitäisi jonkun viisastelevista oikeusoppineista huolimatta sanoa: ”Nyt, s—-na, menette hakemaan sen piikin, ettette sairastu pahaan koronatautiin ettekä sairastuta muita. Tämän pitäisi olla selvää puhetta.”

Mutta jos joko presidentti tai pääministeri tai edes sosiaali-ja terveysministeri tai THL:n ylilääkäri näin sanoisi, saisi hän kimppuunsa viisastelevat oikeusoppineet, iltapäivälehdistön, YLEn ja Helsingin Sanomain toimituksen ja disinformaatiomedian. Timo Haapala kirjoittaisi kolumnin diktaattorin elkeistä. Juuri tänään, kun kävin kaupasta työstä tullessani hakemassa linnunruokaa ja konkurssihakemuksen jättäneen firman valmistamia Mozart-kuulia, luin iltapäivälehdestä, että muuan kuuluisa näyttelijä, jota tuijotimme Salkkareissa parikymmentä vuotta sitten ja vähän myöhemminkin, oli kahdesta rokotuksesta huolimatta joutunut olemaan peräti kolme päivää sairaalassa.

Hän selvisi kolmella päivällä, mutta miten olisi käynyt, jos ei olisi rokotuksia ottanut….?

Mutta mitä minä tätä ihmettelen. On suurempiakin ihmeitä nähty. Italiassa oli semmoinen pääministeri kuin Silvio Berlusconi, Ranskassa odottaa vuoroaan Marine Le Pen, Unkarissa on Orban, Brasiliassa Bolsanaro, Puolassa Mateus Morawiezki tai jotain sinne päin. Tai onko sekään ihme, laillisestihan heidät kaikki tehtäviinsä valittiin, ja sitä ovat mainittujen maiden ihmiset saaneet, mitä ovat tilanneet. Äänestämisessä ei ole kuluttajansuojaa, kuten havaittiin vuoden 2015 vaalien jälkeen meilläkin. Aika moni ei tykännyt silloisesta komennosta. Nyt ei tykätä nykyisestä komennosta, ja epäilemättä valta vaihtuu taas. Sehän minulle sopii niin kauan, kun ihmisiä ei haeta kuulusteltavaksi ja hakattavaksi.

Hmm. Huomaan puhuneeni itseni pussiin. Arvostelin tuossa äsken oikeusoppineita, jotka viisastelevat. Anteeksi.

Mutta jotenkin silti arvelen, että ihmisten terveys ja sen turvaaminen ovat kuitenkin semmoisia asioita, jolloin normaaliaikojen perustuslain yli voi hyvin kävellä. Kuka ihmeessä haluaisi joutua teholle letkuihin? Tai vielä karmeammin, tukehtua hapen puutteeseen, kun keuhkot eivät enää toimi.

Olen käynyt armeijan, vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten. Siellä kuvailtiin kriisiaikoja niin, että kansalaisoikeudet laitetaan tilapäisesti sivuun yleisen edun takia. Korkeimpana ihanteena oli maan itsenäisyyden säilyttäminen. Tuota voisi vähän mukailla. Entä jos ihanteena olisikin mahdollisimman monen ihmisen hengen ja terveyden säilyminen?

Mutta joo. On tulossa toinen adventtisunnuntai ja vielä itsenäisyyspäivä, jotka ovat työpäiviäni. Launtaina olen vapaalla johtuen eräästä henkilökohtaisesta tapahtumasta. En muista, koska aikaisemmin olen ollut messussa toisena adventtisunnuntaina. Sanajumalanpalveluksissa olen ollut kaiketi. Itsenäisyyspäivänä on kahdet kirkkokomennot. Varmaan Sibeliuksen Finlandian urkusovitusta Herbert M. Frickerin sovituksena tulee soitettua ainakin osin. 2. adventtisunnuntaina ajattelen vähän improvisoida, saan avukseni renessanssiajan lauluryhmän, ja vielä lopetan messun J.S.Bachin upeaan Leipzig-koraaliin Von Gott will ich nicht lassen. Niin, ja vielä iltasella lauletaan kauneimpia joululaulua virkakirkossani. Kilkuttelen Kawai-pianoa ja vähin soittelen urkujakin.

Näin kuluu aika, ja menee elämäni.