Hyvänen aika, katselin tuossa menneitä ulostulojani. Miten minä, jonka yhteiskunnallinen aktiivisuus rajoittuu vaaliuurnilla käyntiin, olen noin voimallisesti ottanut kantaa? Mahtoiko olla syynä joulunajan lääkitys, jolloin töiden tultua taputelluksi ohimoissa sykki ainakin kerran jopa ihan puhtaat konjakkiveret? Ja oli siinä olutpöhnääkin, ei käy kieltäminen.

Enempi olen kyllä näissä yhteisissä asioissa semmoinen kuin se Kauko, josta välillä olen kertoillut, syrjästä seurailija. Olisihan minulla ollut oikeastikin mahdollista vaikuttaa yhteisiin asioihin. Jo 1980- luvun lopulla kaksikin kotipaikkakunnan demaria otti yhteyttä ja pyysi vaaleihin ehdokkaaksi. Kieltäydyin. Samoin kävi kepulaiselle, joka jokusta vuotta myöhemmin kävi ja pyysi mukaan. Hän oikein moitiskeli, että kun hän vasiten lähti pyytämään ja tuolla lailla kieltäydyt. Viimeksi oli oliko se ei viime mutta sitä edelliset kunnallisvaalit, kun kristillisdemokraatti lähestyi ja pyysi mukaan. Enhän minä.

Kyllähän minulla vissejä mielipiteitä on, mutta turhan kilttinä (jopa rasittavan kilttinä) en taida olla oikea ihminen ainakaan noin vastuulliseen hommaan. Muuan tuttava sanoi, että eihän se homma ole muuta kuin se, että menee kokoukseen ja äänestää, kuten on sovittu. Vastasin, että semmoinen minua kiinnostaa vielä vähemmän. Jos kerran olisin mukana, niin kyllä minä haluaisin olla ihan aidosti keskustelemassa ja vaikuttamassa, enkä minään kumileimasimena.

Ja senpä takia olenkin jäänyt tällaiseksi parvelta huutelevaksi kansalaispassivistiksi. Suon mielellähi halullisten hallita.

Joskus tulee pikku kaljoissaan sitten kirjoiteltua päässä liikkuvia ajatuksia, kun tässä kuudessakympissä on jo kokemusta eri aikakausilta isänmaan historiassa. En ole aina läheskään samaa mieltä valtavirran kanssa, vaikka valtamediaa pidänkin luotettavampana kuin vaihtoehtomediaa, niinkuin vaikka MV-lehti ja mikä se menestyvän kauppiaan julkaisu on.

Ja vaikka tätä kirjoittaessa on kulunut jo aikaa konjakki- ja oluthuurujen haihtumisesta, olen edelleen sitä mieltä, että nykyäänkin on tuossa yhteiskunnallisessa keskustelussa vallalla sellainen ”uskoontulleiden” retoriikka. Että minä tässä olen oikeassa (uskossa), ja jotka ovat eri mieltä kuin minä, ovat vääräuskoisia. Samahan se on tuossa itse edustamassani maailmankatsomuksessakin. On kiihkeitä ja ainoan oikean tiedon omaavia, ja sitten meikäläisen tapaisia kyselijöitä ja ihmettelijöitä, toisenlaisenkin käsityksen tai jopa maailmankatsomuksen sietäviä.

Politiikassa on yllättävän paljon näitä ainoan oikean uskon edustajia, ja senkin takia, vaikka mielenkiinnolla asioita seuraankin, ajattelen politiikan olevan melko rökälemäistä ja tympäisevää. Erityisesti minua on vähän sisäänpäin hymyilyttänyt jopa kokoomukselaisten sortuminenn ”sosialisti” – sanan käyttöön, joka alkaa korvata sana ”punavihreä” tai ”vihervasemmistolainen”. Ihan kaikella kunnioituksella, mutta näin kansalaispassivistina tahdon sen neuvon antaa, että jos aiotte tulla otetuksi muutoin kuin yksinkertaisina huuliveikkoina, niin jättäkää nuo populistiset ilmaisut pois. Vaikka vastustajanne käyttäisi. Ottakaa mallia vaikka Desmond Tutusta, joka oli vuosikymmeniä sorrettu, mutta päästyään voiman oikealle puolelle hakikin sovintoa eikä kostoa. Mitä jos lähtökohtaisen vastakkainasettelun sijasta, arvoisat politiikkauskovaiset, hakisittekin keinoa, jolla sovittaa eri näkemykset yhteen? Että antaisitte asioiden riidellä, itse koittaisitte arvatenkin useimmat sivistyneinä miettiä, olisiko sittenkin löydettävissä joku pienin yhteinen nimittäjä edes? Mahtaako teillä olla sen vertaa sivistystä sydämessänne? On nimittäin niin, että tiettyjen poliitikkojen äsken mainitut termit kuulostavat yhtä relevanteilta kuin silloin 1970- luvulla ja vissiin vielä 1980- luvun alussakin välillä uskossa olevien taistolaisten suusta kuultu ”riistäjäporvari” tai ”verenimijä”. Ja että jos aiotte vaikka valtion velkaantumista suitsia, niin esittäkää sitten keinot siihen, ja perustelkaa ne ihan kunnollisin laskelmin eikä millään mututuntumalla.

Arvelen kuten kunnioitettu Tasavallan Presidentti, että suurin uhka maallemme taitaa olla tuo puolueuskovaisten mielellään viljelemä polarisoitunut eripura. Että ollaan pois kaikki mitä ollaan, mutta ei nyt sentään nimitellä ketään tai mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ja tuo polarisaatio taitaa olla se syy, miksi kansalaispassivistikin alkaa maailmaa syleillä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s