Poikkeusajan mietteitä

Työhommat muuttuivat taas vähän omituisiksi. Ei voi pitää mitään musiikkiryhmiä, yleisötilaisuuksien pito on kielletty, mutta toimitukset ja jumalanpalvelukset tehdään, ja niihin on aikaa valmistautua. Ja minähän valmistaudun, samoin uskon toistenkin tekevän.

Eipähän siinä mitään, käytin tästäkin päivästä, vapaapäivästäni, osan valmistautumiseen ottaen sormiin Johann Sebastian Bachin pikku koraalia nimeltä In dich hab’ ich gehoffet, Herr, jonka aion koko minuutin mittaisessa komeudessaan soitella tulevana pyhänä, kun menen pitäjän eteläisimpään kirkkoon tehtävääni toimittamaan. Muutoin viikonloppuun tulee kaksi viimeistä palvelusta.

Sen verran meinaan varastaa jostakin päivästä, että käyn pilkillä. Hommasin yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kunnolliset pilkkivehkeet, jääkairan ja pilkkivavan sekä muutaman tasapainopilkin, tarkoituksenani vääntää penkalle tuosta isoista ahvenista tunnetusta järvestä penkalle muutamakin kyrmyniska. Miten maistuisikaan hyvälle vuosikausien kirjolohen ja viljellyn siian syönnin jälkeen järvestä tai merestä nostettu suuri ahven, josta laskisi veret pois heti avannosta nostettua ja kun on saanut sen tainnutettua. On nimittäin niin, että kala on parasta silloin, jos se on ehdottomasti tuoretta ja oikein käsitelty, ja sitten kun sen savustaa, paistaa tai siitä tekee keittoa, niin johan tulee hyvää.

Näin pimeällähän sitä voi harjoitella ja valmistautuakin – siitä tämä työajaton virka on kieltämättä ihana, joskin mitalilla on se kuuluisa toinenkin puoli… Toisaalta nyt koronavuosina se toinen puoli on himmentynyt kovasti, kun eivät ole lomauttaneet. Ja onhan se nyt toki eri asia kuin silloin kaksi vuotta sitten, kun kuolleitakin sai tulla saattamaan vain kuusi ihmistä. Kappeliin saamme ottaa nyt peräti kolmekymmentä, joka on jo ihan kelpo saattojoukko, jollaisia yhä harvemmin on muutenkaan.

Tuossa alkuviikosta ollaan nähty sekin ihme sitten, että Visbyn kadulla on jyristäneet panssariajoneuvot. Kovin ikävältä tuntui se, sillä ihan viimeinen asia, joka tuon suloisen kaupungin kadulle sopii, on sotilasosastojen anturoiden rytmikäs askellus tai panssariajoneuvon jyrinä. Omat muistoni kaupungista ovat peräti suloiset, oli kaunein, kukkein kesä viisitoista vuotta sitten, ja talojen vierillä kukoistivat ruusut, maanteitä reunustivat unikoita täynnä olevat niityt. Itämeri oli niin kaunis, vaikka kuulemma voi huonosti jo silloin.

Minä en yhtään tykkää edelleenkään näiden maailman mahtihenkilöiden pullisteluista tai mielensä näyttämisestä. Lukisivat vaikka Veikko Huovisen tuotantoa ja ottaisivat opikseen… Minäkin tuossa jo Joe-Sedän kertailin, ja Veitikasta on viimeiset sivut menossa. Olen siksi monta kahinoissa mukana ollutta miestä ollut viimeiselle matkalle saattamassa, että minusta ei tappovehkeiden ystävää saa tekemälläkään! Sen verran kovasti ne ajat niitä miehiä liikuttivat, että he vielä kahdeksan- yhdeksänkymmenvuotiaina toivat vapisevin käsin ja epävarmoin askelin havuseppeleet aseveljensä arkulle, pöyhistyivät vielä asentoonkin siinä. Heitä minä kunnioitin ja kunnioitan, mutta valtionpäämiehiä en niinkään jaksa kunnioittaa tai arvostaa. Hyvähän se on sieltä kauniista työhuoneesta soittaa kenraalille, että annappa soida vaan, ja sitten siirtyä itse bunkkeriin turvaan. Halveksittavaa on semmoinen johtaminen, ei mitään muuta! Raukkamaista. Yhdelläkään näistä toimitusjohtajista ei ole hätää kansansa itsenäisyyden puolesta. Tai tuon lähinaapurin isännällä on ehkä hätä siitä, että jos sen kansa vaikka tulee itsenäiseksi, eikä enää hurraakaan hänelle…. Ihan kuin olisi semmoisia miehiä historian lehdillä ollut ennenkin…

Advertisement